Panagia, Lammi: kesäkuuta 2020

tiistaina

"... hän mahtuu metriin maata."

Pappismunkki Damaskinoksen hauta Pyhän Andreaan skiitalla.

Sata metriä luostarin yläpuolella oli kukkula, jonne monet menivät viikonloppuisin ja vapaapäivinä juhlimaan myöhään yöhön. Lopettaakseen tämän pahan tavan isä Paisios kaivoi sinne haudan, pystytti ison puisen ristin, möyhi aika ajoin multaa sekä sytytteli sinne tuohuksia. Siitä lähtien kukaan ei enää mennyt sinne juhlimaan, mutta kaikki menivät uteliaisuudesta nähdäkseen ”Munkin haudan”.

Toisinaan ihmiset tapasivat hänet makaamasta haudassa kädet ristissä rinnalla kiilakivi päänsä alla. Joku kysyi häneltä: ”Isä, etkö pelkää?”

”Mitä pelkäisin?” hän vastasi. ”Kaikkien meidän pitää olla valmiita kuolemaan. Elämämme muistuttaa matkantekoa; niin kuin vietät yön hotellissa ja lähdet aamulla, niin mekin olemme matkalaisia tässä elämässä. Olennaista on, että olemme valmistautuneet. Jos tämä hauta
auttaa minua tekemään vähemmän syntiä, se koituu hyödykseni.”

Ja eräälle toiselle hän sanoi: ”Aleksanteri Suuresta on olemassa sanonta ’Vaellettuaan maata metrikaupalla, hän mahtuu metriin maata’. Aleksanteri Suuri lähti liikkeelle Makedoniasta ja matkasi aina Intiaan asti. Hän kulki monta kilometriä ja valloitti monta seutua, mutta lopulta sai kaksi metriä maata; ei yhtään enempää.”

- Lainaus kirjasta Pyhä Paisios Athosvuorelainen

(luvusta Pyhässä Stomion luostarissa)

"Ei, vaan pyhä Lu-kil-li-a-nos"

Saatuaan keljan jotakuinkin kuntoon hän asettui sinne vuoden 1979 toukokuun lopussa. Jo muutamien päivien kuluttua hänelle sattui ensimmäinen ihmeellinen tapaus. Oli kesäkuun 2. päivä (v.a.), ja hän halusi nähdä, ketä pyhää juhlittiin seuraavana päivänä, jotta voisi toimittaa ehtoopalveluksen rukousnauhallaan.

Koska Mineat, jotka hän oli tuonut Kunniallisen Ristin keljalta, olivat vielä pahvilaatikoissa, hän etsi silmälasejaan nähdäkseen lukea erään käsillä olevan taskukalenterin pientä tekstiä.

Etsittyään niitä melko pitkään kuitenkaan löytämättä hän aloitti ehtoopalveluksen. Rukousnauhalla rukoillessaan hän päivän pyhän kohdalla sanoi: ”Tänään muisteltavat pyhät, rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme!”

Yöllä rukoillessaan, kun oli taas etsinyt silmälasejaan lähes tunnin löytämättä niitä, hän toisti taas samalla tavoin: ”Tänään muisteltavat pyhät, rukoilkaa Jumalaa meidän
puolestamme!”

Yhtäkkiä hänen eteensä ilmestyi säteilevä upseeri, joka lähestyi häntä täynnä hyvyyttä ja isällisen rakastavasti, välittäen hänelle sanoin kuvaamattoman ilon. Isä Paisios kokosi rohkeutensa ja kysyi häneltä: ”Missä te palvelitte ja mikä on nimenne?”

”Olen pyhä Lukillianos”, tämä vastasi hänelle.

Isä Paisios ei kuullut hyvin ja kysyi: ”Pyhä Longinos?”

”Ei, pyhä Lukillianos”, hän sanoi jälleen.

Koska Vanhus ei muistanut sellaista pyhää olevankaan, hän kysyi jälleen: ”Pyhä Lukianos?”

”Ei, vaan pyhä Lu-kil-li-a-nos”, pyhä toisti lausuen joka tavun erikseen.

”Minullakin on vammoja sodasta”, sanoi pyhittäjä.

Silloin pyhä Lukillianos kääntyi vieressään olevan nuoren lääkärin puoleen, jolla oli valkoinen suojavaate, ja pyysi häntä tutkimaan pyhittäjän. Tuo nuori kookas lääkäri, jolla oli kapeat kalpeat kasvot, oli pyhä Panteleimon, Panagudan keljaa vastapäätä olevan Kutlumusionin skiitan suojelija. Tutkittuaan Pyhittäjän hän lausui pyhälle Lukillianokselle diagnoosin: ”Hänen vammansa
ovat parantuneet; me huomioimme ne vain hänen diplomissaan.”

Kutlumusionin skiitalla oleva pyhän palkattaparantaja Panteleimonin ikoni. Kuvan lähde.

Kun nuo kaksi pyhää olivat lähteneet, pyhittäjä tunsi suurta iloa ja oli kaksin verroin virkistynyt. Hän etsi huolellisemmin silmälasejaan ja ne löydettyään näki kalenterista, että oli pyhän marttyyri Lukillianoksen muistopäivä! ”Pyhien läsnäolo on elävää”, hän kirjoitti kirjeessään. ”Ja kun me emme löydä heitä, he löytävät meidät! Pyhä ravitsee minut vieläkin rakkaudellaan sekä huojentaa sieluni ja ruumiini tilan paratiisillisella ilolla, jonka minulle antoi.”

Lainaus kirjasta "Pyhä Paisios Athosvuorelainen" (2020)