Kun vanhus Iisak oli nuori munkki, hän palveli ruokavaraston hoitajana luostarin edustustolla Karieksessa. Luostarin edustajana Pyhässä Yhteisössä toimi silloin kuuluisa vanhus Gelasios, joka oli kotoisin Lakoniasta ja oli toiminut neljä kertaa tuon hallintoelimen johtajana, toisin sanoen Pyhän Vuoren korkeimmassa munkille mahdollisessa luottamustehtävässä.
Eräänä talvipäivänä helmikuussa näköpiiriin ilmaantui muuan kiireellinen asia, jonka vuoksi isä Gelasioksen oli välttämättä oltavat yhteydessä luostariin. Puhelinta ei silloin vielä ollut eikä mitään muitakaan yhteydenpitovälineitä. Jonkun oli näin ollen mentävä luostariin jalan, vaikka sää oli vaarallinen. Isä Gelasios kutsui luokseen kuuliaisuusveljensä isä Iisakin lähettääkseen tämän viemään sinne muutaman kirjeen. Tämä teki isä Gelasiokselle maahankumarruksen, otti sauvansa ja kirjekotelon sekä lähti matkaan. Matkanteko Karieksesta Dionysioksen luostariin kestää normaaliolosuhteissa viisi tuntia. Valtaosaltaan tie on polkua, joka kulkee vuoren harjalla villin kasvillisuuden halki, keskellä tuuheita ja valtavan korkeita kastanjoita. Taival on todellinen panoraama.
Hyvänä kuuliaisuusveljenä isä Iisak lähti innolla täyttämään tehtäväänsä, vaikka taivas olikin tummanpuhuva, mikä hän tajusi enteilevän lumimyrskyä. Tuolla niemimaalla sellaiset eivät ole harvinaisia, vaan ne piiskaavat usein ankarasti Athosvuoren huippua. Neljännestunnissa hän oli jo edennyt vuoren laelle, kohtaan, joka tunnetaan nimellä Stavros eli Risti. Siitä hän lähti nopein askelin seuraamaan vuorenharjanteella kulkevaa polkua. Silloin hän joutui kohtaamaan tiellä vihollisen: lumen. Karieksesta hän oli lähtenyt yhden aikaan iltapäivällä eli seitsemältä bysanttilaista aikaa. Kolmeen mennessä hän oli ehtinyt Simonopetran luostarin rajoille, Busdumiksi kutsutun kylmän lähteen luo. Aina tänne saakka hän oli pystynyt erottamaan polun, mutta tästä eteenpäin lumi oli peittänyt alleen kaiken. Hän ryhtyi tarkkaamaan erityisen huolellisesti kulkusuuntaa ja eteni suloista Jeesuksen nimeä toistaen niin pitkään, kuin se oli mahdollista korkeaksi käyneessä hangessa.
Myrsky oli puhjennut valtavalla voimalla. Lumi syöksyi hurjasti häntä kohden joka suunnalta. Hänen oli pakko pysähtyä paikoilleen, koska ei voinut edetä. Yhä uudelleen hän yritti ottaa muutaman askeleen, mutta turhaan. Hän oli jäänyt lumen keskelle ansaan, eikä mikään saattanut pelastaa häntä.
Tie oli kadonnut, kylmyys oli pureva, ja tuuli
lennätti lunta uhkaavasti ylöspäin. Mitään
inhimillistä apua ei ollut lähettyvillä, eikä
noilla seuduilla ollut suojaksi edes vaatimatonta majaa.
Päiväkin oli pitkälle kulunut, ja ilta oli jo
käsillä. Vähä vähältä lumi
peittäisi vanhus Iisakin kokonaan. Olisi kyseessä hänen
elämänsä viimeinen ilta.
Kun isä Iisak oli menettänyt kaiken muun toivonsa, hän kohotti kätensä ja silmänsä taivasta kohti sekä huusi palavalla ja epäröimättömällä uskolla: "Herra, Jeesus Kristus, Jumalamme, vanhukseni rukouksien tähden pelasta minut! Kunniallinen Herran Edelläkävijä, anna minun saapua perille luostariin terveenä!" Tuona samana hetkenä jokin näkymätön voima tempasi hänet salamannopeasti mukaansa ja siirsi silmänräpäyksessä luostarin portin eteen, sille paikalle, jossa sijaitsee ikonikappeli satamaan johtavan tien varressa!" Kävi toteen se, mitä Jumala profeetta Jesajan kirjassa sanoo itsestään: "Sinun vielä puhuessasi Hän jo sanoo: "Katso, tässä minä olen" (Jes. 58:9, LXX).
Kello oli puoli viiden paikkeilla eli noin puoli yksitoista bysanttilaista aikaa, ja luostarin isät olivat juuri lähteneet trapesasta. Kun ovenvartijana toiminut munkki meni sulkemaan luostarin ulkoporttia, hän havaitsi vanhus Iisakin edessään. Ihmeissään hän kysyi: "Mistä sinä, abba, tulet? Miten selvisit tänne tällaisessa lumimyrskyssä?" Portinvartijan ällistys kasvoi entisestään, kun hän meni katsahtamaan Karieksesta tulevan polun suuntaan eikä nähnyt sillä minkäänlaisia jälkiä. Outo tapaus tuli nopeasti muittenkin isien tietoon, niin että kaikki kävivät hämmästyneinä kyselemässä vanhus Iisakilta, mitä oikein oli tapahtunut. Koska hän ei halunnut paljastaa ihmettä, hän pyrki selviämään mahdollisimman vähin selityksin. Hän sanoi: "Herran Edelläkävijän avulla selviydyin kuuliaisuustehtävästäni vaaratta" ja osoitti samalla sormella tämän ikonia.*
Kun tapauksesta oli kulunut melko paljon aikaa, luostarin rippi-isä varmensi Jumalan kunniaksi, että vanhus Iisak oli todella saapunut luostariin ilmassa yliluonnollisella tavalla, sillä tämä oli paljastanut hänelle kaiken yksityiskohtia myöten. Vastaavia ihmeitä, joissa ihmiset jumalallisen voiman vaikutuksesta tempautuvat muutamassa sekunnissa ilman halki paikasta toiseen, tapaamme useitten Kirkkomme pyhien elämäkerroissa. Monien muitten ihmeitten tavoin nekin ovat osoituksena siitä, että henkilön elämä on Hengen täyttämä ja että Jumala on erityisen miellistynyt häneen.
* Dionysioksen luostari on pyhitetty Herran Edelläkävijän Johannes Kastajan syntymälle
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.