Jokaisen on jätettävä jälkeensä jotakin hyvää, joka pysyy

 

 

 

Karkotuksissa ja Neuvostoliiton kovennetun kurin leireillä uskonsa takia 20 vuotta viettänyt pappismunkki Arseni (1894–1975) sanoo omana elämänkokemuksenaan:

”Jokaisen ihmisen pitää jättää jälkeensä jotain: omin käsin rakennettu talo, istutettu puu tai kirjoitettu kirja, ja nämä kaikki on tehtävä toisten hyväksi, ei oman itsensä. Myöhemmin ihmiset katsovat istuttamasi puun kasvamista tai muuta tekemääsi asiaa, ja niinä hetkinä palaat jälleen eloon, koska tuotat heille iloa. Sinua muistellen he pyytävät siunausta Herralta. Tekojesi laatu ei ole tärkeä, vaan se tosiasia, että jätit jälkesi johonkin niin, että siinä tapahtui muutos parempaan. Olennaista on myös se, että siinä uudessa säilyy osa sinusta itsestäsi ja että kaikki on tehty Herran nimessä ja rakkaudesta ihmisiin. – – – Tärkeintä on kaikissa toimissaan aina pyrkiä auttamaan muita ihmisiä, helpottamaan heidän kärsimystään ja rukoilemaan heidän puolestaan.”

Kirjasta Isä Arseni, kääntänyt venäjästä Tarja Kämäräinen, Valamon luostari

Kuva (© Pekka Salonen): Mosaiikki pyhän vanhus Sofroni Saharovin perustamassa Pyhän Johannes Kastajan luostarissa Englannin Essexissä

 

 

 

 

"ja muut senkaltaiset"

 

 

 

”On siis olemassa ruumiin ja sielun himoja, on tahdon ja tunteiden, on järjen, mielen ja ymmärryksen himoja. Kaikki himot toimivat kuitenkin yhdessä toisiaan tukien. Ruumiin himot häärivät yhdessä tahdon himojen kanssa ja sielun himot tukevat tunteissa toimivia. Järjen alueella vaikuttavat himot ovat liittoutuneet mielen himojen kanssa, ja nämä puolestaan pitävät yhtä ymmärryksen ja muistin himojen kanssa.

Tunteiden alueella toimivat viha, katkeruus, riitaisuus, kiivaus, röyhkeys, ylvästely, pöyhkeys jne. Tahdon himoja taas ovat ahneus, irstaus, hillittömyys, kyltymättömyys, nautinnonhimo, rahanhimo ja itserakkaus – kavalin kaikista. Lihan himoja ovat haureus, huoruus, epäpuhtaus, irstailu, vääryys, vatsanpalvonta, laiskuus, mahtailunhalu, maailman ja tämän elämän rakastaminen ja muut näiden kaltaiset. Järjen alueella toimivia himoja ovat epäusko, jumalanpilkka, ilkeys, viekkaus, uteliaisuus, kaksimielisyys, panettelu, kantelu, tuomitseminen, halveksunta, ilveily, teeskentely, valehtelu, rivous, lavertelu, salakavaluus, iva, itsekorostus, mielistely, haaveilu, väärä vala, turhanpuhuminen jne. Mielen himoja ovat omahyväisyys, ylvästely, kerskailu, riitaisuus, kateus, omien mielihalujensa noudattaminen, vastaanväittäminen, tottelemattomuus, kuvittelut, pilvilinnojen rakentelu, esiintymishalu, kunnianhimo sekä ylpeys, joka on kaiken pahan alku ja juuri. Ymmärryksen himoja ovat haaveilu, ajatusten harhailu, jonkin asian vangiksi jääminen, ajatusten pimentyminen ja sokeutuminen, harkitsematon innostuminen johonkin asiaan, houkutukset ja niihin suostuminen, huonot taipumukset ja muutokset hyvästä pahaan, hyvän hetkittäinen hylkääminen ja muut senkaltaiset. Tiivistäen voimme sanoa: sielumme kolmeen voimaan on sekoittunut kaikki luonnonvastainen paha yhdessä kaiken sen hyvän kanssa, mikä on sopusoinnussa luontomme kanssa.”

 

- Pyhä Gregorios Siinailainen: 

Hyödyllisiä opetuksia, Filokalia III (79), 283-284, 

suom. nunna Kristoduli

"Herra Jeesus Kristus, elävän Jumalan Poika, armahda meitä ja maailmaasi."

 

”Koko maailma on vajonnut riitoihin. Niitä on erilaisia sosiaalisia järjestelmiä edustavien valtioiden välillä, rotujen ja luokkien sekä uskontojen ja ideologioiden välillä. Nykyisten joukkotuhoaseiden aikana kaikki elävät pelokkaissa tunnelmissa ”odottaessaan sitä, mikä maanpiiriä kohtaa” (Luuk. 21:26). Niinpä meillä on edessämme hankala paradoksien solmu. Toisaalta emme voi pysyä rauhallisina, sillä kuulumme yhteen ihmisperheeseen, jolla on paljolti yhteinen kohtalo. Toisaalta muistamme aikamme apokalyptisessa jännittyneisyydessä jo osoin toteutuneet Kristuksen sanat: ”Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” Emme kuitenkaan jätä Herran meille antamaa voimakasta asetta, rukousta ”Herra Jeesus Kristus, elävän Jumalan Poika, armahda meitä ja maailmaasi”, emmekä lakkaa toimittamasta liturgista uhria niin kauan kuin se on käytännössä mahdollista.”

 

- Pyhän Sofroni Essexiläisen teoksesta ”Rukouksesta”, 

luvusta ”Jeesuksen rukous soveltuu kaikkiin tilanteisiin”

 

 

Vanhus Filaretos, Karulia (+1956)

 

"Hän oli niin hengellisesti herkkä ja teki niin puhtaan ja perinpohjaisen synnintunnustuksen, että vaikka monia vuosia oli kulunut, hän muisti ja tunnusti synnintunnustuksella, että kun hän oli ollut puutarhurina Stavronikitan luostarissa, hän oli kerännyt kesäkurpitsat silloin kun ne olivat vielä pieniä, eikä antanut niiden kasvaa. Hän piti tätä epäoikeudenmukaisena ja syvässä katumuksessaan hän itki lohduttamattomasti."

Teksti: Athonite Fathers of the 20th Century, Vol. 1.

Vanhus Filaretoksen kuva: Agioreitikes Mnimes

Koko maailma...

 

"Koko maailma, koko
maailmankaikkeus ei ole
kuolemattoman sielumme
arvoinen. Autuas on hän,
joka elää hengellisesti."

+ Arkkimandriitta Efraim

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Athoslaisen Pyhien apostoli Andreaan 

ja Antonios Suuren skiitan julkaisu: 

Itsetuntemuksen nuolia

Kirjakauppa Filokaliasta

"Usko Jumalaan..."

 

 

 

 

 

 

 Teksti: Pyhä Paisios: Enkelielämästä. Kirjeitä Surotin luostarin nunnille. 

Kuva: Athos-säätiö

Jos haluat...

 

Teksti: tulevasta julkaisusta: Pyhä Paisios: Enkelielämästä. Kirjeitä Surotin luostarin nunnille.

Kuva: Athos-säätiö

Pieni puutarha, hengellinen pelto

Παναγία Παραμυθία, Jumalanäiti Lohduttajan kirkko, athoslaisen Pyhien apostoli Andreas Ensiksikutsutun ja Antonios Suuren skiitan porttisisäänkäynnin yläpuolella.

"Vuoden 1989 elokuussa pyhän Paisioksen luona vieraili silloinen Pyhän Vuoren siviilihallinnon johtaja, joka oli iältään nuori. Hän oli vastikään astunut tehtäväänsä ja suunnitteli rakentavansa uuden hallintorakennuksen siviilihallintoa varten silloin rauniotilassa olevaan Pyhän Andreaan skiittaan. Hän ei ilmaissut ajatustaan Vanhukselle.

Tämä kuitenkin heti käytyään istumaan hänen kanssaan alkoi puhua hänelle: ”Katsopa, hyvä lapseni, täällä Pyhällä Vuorella, jonne tulit, ei ole mitään erityistä ihmiselle, joka haluaa harjoittaa hallintoa. On kuin sinulla olisi iso traktori – sinä olet näet kyvykäs – ja sinulle annettaisiin viljeltäväksi pieni puutarha, samankokoinen kuin traktori. Hädin tuskin mahdut sisään; et pysty menemään metriäkään eteenpäin etkä metriäkään taaksepäin etkä liioin pysty kääntymään. Et pysty tekemään mitään. Hallinnollisten velvoitteiden puolesta Pyhä Vuori on pieni puutarha, kun taas meille, jotka tulimme tänne ryhtyäksemme munkeiksi, se on suuri hengellinen pelto. Me kynnämme ja kynnämme eikä siitä loppua tule.” Kun siviilihallinnon johtaja kuuli tämän, hän muutti käsitystään eikä ryhtynyt toimenpiteisiin hallintorakennuksen siirtämiseksi."

- Surotin nunnaluostarin suomennetusta teoksesta Pyhä Paisios Athosvuorelainen

Pappismunkki Serafim Rose: Jumalan ilmoitus ihmissydämelle

 

Pappismunkki Serafim Rose: 

Jumalan ilmoitus ihmissydämelle

Ilmaisjakelussa (toimituskulut - postitus&pakkaus - maksamalla*).

Kirjakauppa Filokaliasta

*Kirjasen voi hakea myös paikan päältä: 

Panagian puistotie 39

16900 LAMMI

"Herra, anna minulle hyviä ajatuksia."

 

Minulla oli unohtumaton tapaaminen pappismunkki Pimenin kanssa. Hän palveli Aleiskissa* sen jälkeen kun oli viettänyt useita vuosia karkoituksessa Kolymassa*. Minä kuulin hänestä joulukuussa 1965 eräältä naiselta, jonka tapasin Barnaulissa. Nainen oli Klaudia Ustjuzhaninan kodissa, jonne olin saapunut kuullakseni Klaudian ihmeellisestä parantumisesta.

Nainen ryntäsi kursailematta sisään, risti itsensä ja jakoi ilonsa välittömästi: "Klavoskha! Minkälaisen batjushkan tapasinkaan! Hän vapautti minut kahdesta synnistä..."

Kysyin naiselta tuon papin osoitetta ja menin heti tapaamaan isä Pimeniä Aleiskiin. En vielä tuolloin ollut itse pappi, lauloin vain Togurin kylän kirkkokuorossa.

Aleiskin juna-aseman lipunmyyjältä kysyin, milloin paluujuna Barnauliin lähtisi. Lähtöön oli kolme tuntia. "No, kunnia Jumalalle! Minulla on tarpeeksi aikaa," ajattelin.

Saavuin pappismunkki Pimenin asunnolle. Batjushkan keljapalvelija, iäkäs nunna Maria Jakolevna, tuli ulos.

"Batjushka, teille on saapunut vieras."

"Tiedän, matushka. Minä tiedän," hän vastasi.

Ulos astui laiha, noin 50-vuotias pappi, jolla oli puoliksi harmaantunut parta. Hän tuli luokseni, otti takkini ja tarttui minua olkapäästä.

"Menkäämme. Toimitamme vedenpyhityksen. Pian tänne saapuu eräs äiti. Hänellä on Anatoli-niminen poika, joka on juuri viettänyt kaksi kuukautta sairaalassa sen jälkeen kun pääsi armeijasta. Sairaala ei kuitenkaan auttanut häntä lainkaan. Hän tarvitsee pyhitettyä vettä."

Batjushka valmisti kaiken palvelusta varten. Hän kaatoi pyhitettävän veden pöydällä olevaan astiaan, otti esille palveluskirjan, vihmimen ja tuohuksia, puki ylleen epitrakiilin ja laittoi ristin kaulaansa ja seisoi sitten odottamassa. Ajattelin, että tämä kaikki oli varmastikin sovittu ennalta sen naisen kanssa, jota odotimme. Lopulta nainen saapui.

"Batjushka! Voinko pyytää teiltä jotakin?"

"Tulkaapas, tulkaapas, äitiseni. Riisukaa takkinne ja tuokaa vesiastianne tänne."

Vesi oli jo kaadettu, ja kaikki oli valmista.

"Siunattu olkoon meidän Jumalamme...". Batjushka aloitti palveluksen. Minä avustin laulamisessa. Päätimme vedenpyhityspalveluksen. Isä Pimen joi hieman pyhitettyä vettä, antoi sitä minulle ja täytti naisen vesiastian.

"Batjushka, milloin minun pitää tulla uudelleen?"

"Ei koskaan! Poikasi on hengellisesti sairas, mutta hän voi jo vähän paremmin. Anna hänelle lusikallinen tai puoli kuppia pyhitettyä vettä tyhjään vatsaan ja anna hänelle rukouksia luettavaksi ja niin hän parantuu. Hän tulee tekemään töitä ja saa hyvän työpaikan. Sinä tulet olemaan ylpeä hänestä."

"Kyllä, hän on hyvä poika. Jumala teidät pelastakoon!" nainen kumarsi hänelle.

Isä Pimen meni huoneeseensa laittamaan palveluskirjan pois.

Se oli pieni makuuhuone, ja hän rukoili siellä öisin. Se oli kuin hänen pieni keljansa.

Minä menin naisen perään. Kysyin häneltä: "Oletteko tavanneet Batjushkan aiemmin?"

"En! En koskaan ennen! Tämä on ensimmäinen kerta, kun tulin." Ymmärsin heti, mistä oli kyse: minulle oli kerrottu totuus: pappismunkki Pimenillä oli selvänäköisyyden armolahja. Kiiruhdin pois naisen luota ja ajattelin: "Nyt batjushka huomaa minut, ja siitä tulee kiusallinen tilanne, koska olen ollut niin utelias." Batjushka tuli suoraan luokseni ja sanoi: "No, nyt tiedät."

Minä punastuin aina jalkapohjiani myöten. Mistä hän tiesi, että olin ollut utelias tuon naisen suhteen?

"No, ei se mitään. Mekäämme," batjushka sanoi.

Astuimme sisään päähuoneeseen, jossa palvelus oli toimitettu.

"Batjushka, päivällinen on valmis," sanoi matushka Maria Jakovlevna.

"Kutsu vieras!"

Me rukoilimme ja asetuimme pöydän ääreen. En halunnut syödä, sillä olin juuri vähän aikaa sitten jo nauttinut päivällisen, mutta me söimme kuitenkin hieman keittoa, ja minä todella pidin sen mausta. Se oli niin herkullista! Aloin syödä nopeasti - kuin sotilas - ja ajattelin itsekseni: "Kuinka maukasta keittoa!"

Batjushka kuiskasi korvaani: "Maria Jakovlevnan valmistama ruoka on niin herkullista, koska hän on nunna: hän lukee kaikki luostarisäännön mukaiset palvelukset ja tekee kaiken rukoillen. Hän sytyttää lampukan ja ottaa siitä tulen hellaan. Kuoriessaan perunoita hän huokaa: "Herra, siunaa!" Hän siunaa kaiken ristinmerkillä: kerääpä hän ohraa tai kaalia tai nostaapa porkkanoita tai punajuuria - kaikki ristinmerkillä, kaikki rukouksella. Hän ei voi elää ilman rukousta. Sen vuoksi keitto on niin maukasta."

Minä vain katselin häntä ja ajattelin: "Millaisen elämän hän on elänyt, että hän kykenee tuntemaan ajatukseni?" Heti hän vastasi: "Syödään nyt. Sitten kerron sinulle, kuinka olen elänyt."

Hyvä Luoja, jäin jälleen kiinni! Sitten ymmärsin: hänellä todella on selvänäkemisen armolahja. Hän näkee lävitseni. Hän tietää ajatukseni. Millainen hengellinen voima siihen tarvitaankaan! Sitten pyysin mielessäni: "Herra, anna minulle hyviä ajatuksia." Ja koko tämän ajan lusikoin keittoa.

"Niin sitä pitää. Pyydä Herraa antamaan sinulle hyviä ajatuksia."

Hyvä Jumala, minä pelästyin! Oli hermostuttavaa vain katsoakin batjushkaa. Siirryin seuraavaan ruokalajiin - tattaripuuroon - ja hotkin sitä, enkä katsonut ylös ja ajattelin ainoastaan: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua, syntistä." Ja kuulin korvani juuresta: "Sillälailla, lausu aina Jeesuksen rukousta. Munkit eivät höpöttele mistään; he vain lausuvat Jeesuksen rukousta. Sinunkin tulisi tehdä niin. Sillä tapaa vihollinen ei ryömi sieluusi, sillä Jumala toimii siellä Pyhän Hengen kautta."

Hyvä Jumala! En voinut kestää sitä enää. Punastuin niin paljon, että nenänikin oli punainen. Lausuin vain mielessäni nopeasti Jeesuksen rukousta: "Herra Jeesus Kristus..." En tiedä, kuinka sain puuroni syötyä. Ja samoin oli teen kohdalla. Olin jo lopettanut syömisen, mutta batjushka söi vielä. Minä olin syönyt kuin sotilas, hän söi kuin siviili. Istuin paikallani, enkä uskaltanut liikahtaakaan. Lopulta päätimme aterian ja lausuimme kiitosrukouksen Herralle. Minä kumarsin luostariasukkaille, isäntäväelleni, ja sanoin: "Herra teidät pelastakoon ja antakoon terveyttä!"

"Menkäämme päähuoneeseen," batjushka sanoi minulle. "Siellä voimme keskustella."

Hän meni sisälle ensimmäisenä, ja minä seurasin häntä. Kun olimme huoneessa, näin seinällä kellon. Vilkaisin sitä ja ajattelin: "Kuinka paljon minulla on aikaa ennenkuin juna lähtee?" Silloin isä Pimen - katsomatta minua - sanoi minulle: "Kaksi tuntia ennen junan lähtöön. Meillä on aikaa. Me voimme hieman keskustella."

Minä jähmetyin. En kyennyt liikkumaan paikaltani. Hän istui lähelläni, selkä minuun päin ja silti hän tiesi ajatukseni!

"Miksi et istu alas? Istuuduhan!"

Mutta minä en kyennyt istuutumaan. Minua hävetti. Puhun totta. Ajattelin: "Kuinka voin istua? Olen niin suuri syntinen."

Hän sanoi: "Hm, no, mitä sinä pelkäät? Ketä sinä pelkäät? En ole sinun vihollisesi. Mutta on hyvä, että pelkäät. Sinä kunnioitat Jumalaa."

Istuuduin alas ja pelkäsin. Pahat ajatukset saattaisivat yllättäen, kutsumatta tulla.

"Istu alas. Ei ole mitään ongelmaa. Älä pelkää. Minun seurassani ei ole tilaa kiusauksille."

Ja hän alkoi kertoa minulle, kuinka oli elänyt elämänsä...

Teoksesta On Earth We are Just Learning how to Live.

 

ALEISK (wikipedia), kaupunki Altain aluepiirissä, Venäjällä.

KOLYMA (wikipedia)-joen yläjuoksulla oleva gulag.

"... hän mahtuu metriin maata."

Pappismunkki Damaskinoksen hauta Pyhän Andreaan skiitalla.

Sata metriä luostarin yläpuolella oli kukkula, jonne monet menivät viikonloppuisin ja vapaapäivinä juhlimaan myöhään yöhön. Lopettaakseen tämän pahan tavan isä Paisios kaivoi sinne haudan, pystytti ison puisen ristin, möyhi aika ajoin multaa sekä sytytteli sinne tuohuksia. Siitä lähtien kukaan ei enää mennyt sinne juhlimaan, mutta kaikki menivät uteliaisuudesta nähdäkseen ”Munkin haudan”.

Toisinaan ihmiset tapasivat hänet makaamasta haudassa kädet ristissä rinnalla kiilakivi päänsä alla. Joku kysyi häneltä: ”Isä, etkö pelkää?”

”Mitä pelkäisin?” hän vastasi. ”Kaikkien meidän pitää olla valmiita kuolemaan. Elämämme muistuttaa matkantekoa; niin kuin vietät yön hotellissa ja lähdet aamulla, niin mekin olemme matkalaisia tässä elämässä. Olennaista on, että olemme valmistautuneet. Jos tämä hauta
auttaa minua tekemään vähemmän syntiä, se koituu hyödykseni.”

Ja eräälle toiselle hän sanoi: ”Aleksanteri Suuresta on olemassa sanonta ’Vaellettuaan maata metrikaupalla, hän mahtuu metriin maata’. Aleksanteri Suuri lähti liikkeelle Makedoniasta ja matkasi aina Intiaan asti. Hän kulki monta kilometriä ja valloitti monta seutua, mutta lopulta sai kaksi metriä maata; ei yhtään enempää.”

- Lainaus kirjasta Pyhä Paisios Athosvuorelainen  

(luvusta Pyhässä Stomion luostarissa)

"Ei, vaan pyhä Lu-kil-li-a-nos"

Saatuaan keljan jotakuinkin kuntoon hän asettui sinne vuoden 1979 toukokuun lopussa. Jo muutamien päivien kuluttua hänelle sattui ensimmäinen ihmeellinen tapaus. Oli kesäkuun 2. päivä (v.a.), ja hän halusi nähdä, ketä pyhää juhlittiin seuraavana päivänä, jotta voisi toimittaa ehtoopalveluksen rukousnauhallaan.

Koska Mineat, jotka hän oli tuonut Kunniallisen Ristin keljalta, olivat vielä pahvilaatikoissa, hän etsi silmälasejaan nähdäkseen lukea erään käsillä olevan taskukalenterin pientä tekstiä.

Etsittyään niitä melko pitkään kuitenkaan löytämättä hän aloitti ehtoopalveluksen. Rukousnauhalla rukoillessaan hän päivän pyhän kohdalla sanoi: ”Tänään muisteltavat pyhät, rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme!”

Yöllä rukoillessaan, kun oli taas etsinyt silmälasejaan lähes tunnin löytämättä niitä, hän toisti taas samalla tavoin: ”Tänään muisteltavat pyhät, rukoilkaa Jumalaa meidän
puolestamme!”

Yhtäkkiä hänen eteensä ilmestyi säteilevä upseeri, joka lähestyi häntä täynnä hyvyyttä ja isällisen rakastavasti, välittäen hänelle sanoin kuvaamattoman ilon. Isä Paisios kokosi rohkeutensa ja kysyi häneltä: ”Missä te palvelitte ja mikä on nimenne?”

”Olen pyhä Lukillianos”, tämä vastasi hänelle.

Isä Paisios ei kuullut hyvin ja kysyi: ”Pyhä Longinos?”

”Ei, pyhä Lukillianos”, hän sanoi jälleen.

Koska Vanhus ei muistanut sellaista pyhää olevankaan, hän kysyi jälleen: ”Pyhä Lukianos?”

”Ei, vaan pyhä Lu-kil-li-a-nos”, pyhä toisti lausuen joka tavun erikseen.

”Minullakin on vammoja sodasta”, sanoi pyhittäjä.

Silloin pyhä Lukillianos kääntyi vieressään olevan nuoren lääkärin puoleen, jolla oli valkoinen suojavaate, ja pyysi häntä tutkimaan pyhittäjän. Tuo nuori kookas lääkäri, jolla oli kapeat kalpeat kasvot, oli pyhä Panteleimon, Panagudan keljaa vastapäätä olevan Kutlumusionin skiitan suojelija. Tutkittuaan Pyhittäjän hän lausui pyhälle Lukillianokselle diagnoosin: ”Hänen vammansa
ovat parantuneet; me huomioimme ne vain hänen diplomissaan.”

Kutlumusionin skiitalla oleva pyhän palkattaparantaja Panteleimonin ikoni. Kuvan lähde.

Kun nuo kaksi pyhää olivat lähteneet, pyhittäjä tunsi suurta iloa ja oli kaksin verroin virkistynyt. Hän etsi huolellisemmin silmälasejaan ja ne löydettyään näki kalenterista, että oli pyhän marttyyri Lukillianoksen muistopäivä! ”Pyhien läsnäolo on elävää”, hän kirjoitti kirjeessään. ”Ja kun me emme löydä heitä, he löytävät meidät! Pyhä ravitsee minut vieläkin rakkaudellaan sekä huojentaa sieluni ja ruumiini tilan paratiisillisella ilolla, jonka minulle antoi.”

Lainaus kirjasta "Pyhä Paisios Athosvuorelainen" (2020)

Idiorytmisyyden vaaroista

Yhteisöelämä on hyödyllisempää kuin erakkoelämä siksi, että se auttaa meitä säilyttämään Jumalan meille antamat lahjat, ja siksi, että se varjelee meitä vihollisen ulkoisilta hyökkäyksiltä.

- pyhän Basileios Suuren laaja luostarisääntö

 

 

"Säälimätön munkki, joka eksyi 

noudattaessaan kuivaa askeesia 

ilman rakkautta ja arvostelukykyä"

Isä N. tuli Pyhälle Vuorelle erään ystävänsä kanssa. He halusivat ryhtyä munkeiksi sen jälkeen, kun olivat nähneet Tinoksen Jumalanäidin kirkossa eräälle syntymästään halvaantuneelle tapahtuneen parantumisihmeen. Hänen ystävänsä meni Uudelle Skiitalle, mutta hän itse saapui Athokselle itäpuolelta ja jäi munkiksi erääseen idiorytmiseen luostariin.

Koska idiorytmisissä luostareissa vallitsee päiväohjelman suhteen vapaus, ne vaativat kilvoittelijoilta luonnollisesti suurta tarkkaavaisuutta. Ellei munkki käytä siellä oikein tarjolla olevaa vapautta, hänestä voi tulla maallikkoa huonompi, ja hän saattaa jopa langeta eksytykseen.

Puheena olevalla isällä oli kilvoitteleva henki, mutta idiorytmisen luostarin löyhä henki johti hänet aluksi ylpeyteen ja sitten ylimielisyyteen. Mitä enemmän hän harjoitti kovaa askeesia ylpein mielin, sitä enemmän hänen sydämensä kovettui. Häntä ei kiinnostanut lähimmäisensä vaara eikä tuska, vaan ainoastaan se, että hän sai suoritettua paljot Jeesuksen rukouksensa ja maahankumarruksensa. Hän oli täyttänyt vuorokauden kaikki tunnit ja jopa minuutit kilvoituksilla, anomuskanoneilla ja kaikella muulla sellaisella. Hän painosti itseään egoistisesti pyhittymään, kunnes loi tästä itselleen ahdistuksen aiheen. Hän paastosi valtavasti, tapasi syödä vasta yhdeksännen hetken jälkeen ja teki usein kolmipäiväisiä täydellisiä paastoja. Joka näki vain hänen ulkoisen - kumaran, luurangonlaihan, vakavamielisen - hahmonsa, kuvitteli häntä suureksi askeetiksi.

Koska hänen kuuliaisuustehtävänsä oli toimia metsänvartijana, hän vietti suurimman osan ajastaan metsässä, mutta sekin vahingoitti häntä. Kun hän saapui noilta matkoiltaan luostariin, tuntui siltä kuin Antonios Suuri olisi laskeutunut alas vuorelta! Hän ei puhunut kenenkään munkin kanssa, vaan sulkeutui keljaansa ja - kuten mainitsin - painosti itseään egoistisesti kilvoituksiin pyhittyäkseen.

Eräänä päivänä muuan työmies putosi metsässä puusta ja loukkasi, raukka, pahasti itsensä. Miehen poika kuljetti hänet selässään luostarin lähelle ja laski hänet siellä maahan. Sitten hän meni kertomaan tapauksesta metsänvartijana toimivalle munkille ja pyytämään tältä huopaa viedäkseen loukkaantuneen isänsä siinä laiturille ja sieltä laivalla Tessalonikiin. Isä N. ei valitettavasti vain kieltäytynyt antamasta pojalle huopaa, vaan vieläpä ajatteli, miten paljon aikaa nuorukainen oli vienyt häneltä isänsä asialla. Luonnollisesti munkki oli velvollinen sekä kuuntelemaan että myös auttamaan poikaa, koska oli kuuliaisuustehtävältään metsänvartija ja lisäksi vielä luostarin vanhustenneuvoston jäsen. Ikävä kyllä, hän kuitenkin sulki keljansa oven, ettei menettäisi aikaa hengellisiltä harjoituksiltaan.

Kun luostarin isät näkivät nuorukaisen itkemässä, he menivät hänen luokseen tukemaan häntä. He lohduttivat nuorukaista, auttoivat hänen loukkaantuneen isänsä siirtämisessä ja järjestivät tälle hyvän hoidon sairaalassa.

Luonnollisena seurauksena tuollaisesta äärettömästä säälimättömyydestä Jumalan armo jätti kokonaan metsänvartijan, niin että hänen onnettoman mieli vähä vähältä pimeni. Hän alkoi kerskua yltäneensä pyhien isien mittoihin ja näkevänsä pyhiä, enkeleitä, valoja ja muuta vastaavaa.

Eräänä päivänä munkille ilmestyi "enkeli" ja sanoi: "Valmistaudu nopeasti, isä N., sillä palaan pian noutamaan sinut." Hän vastasi: "Kuten siunaat!" ja pani kiireesti ylleen uudet viittansa ja skeeman. Sillä välin enkeli jo huusi hänelle uudelleen: "No, nouse nopeasti ikkunalle ottaakseni sinut mukaan!" Munkki vastasi: "Odota hetki, että löydän pallin noustakseni."

Tämän keskustelun jälkeen, kuten luostarin entinen johtaja kertoi minulle, pihalta kuului tömähdys ja vaimea valitus "ooh!" Ennen kuin isät ehtivät paikalle, munkki oli jo kuollut. Hän murskautui pahasti, sillä hän oli suurikokoinen ja korkeusero oli iso, sillä hän putosi kolmannesta kerroksesta laatoitetulle pihalle. Isät käärivät hänen murskautuneen ruumiinsa huovan sisään kaksinkertaisen surun vallassa, sillä eniten he ajattelivat hänen sielunsa kadotusta. Noustuaan hänen keljaansa laittaakseen sen kuntoon he löysivät sieltä paperin, johon oli kirjoitettu suurin kirjaimin: "Tämän paperin alla on kolmetuhatta drakmaa liturgian toimittamista varten neljänäkymmenenä päivänä. Ellette tee sitä minulle, kohdatkoon teitä Gehasin spitaali, Juudan hirttokuolema ja ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen 318 jumalankantajaisän kirous." Alla oli hänen allekirjoituksensa.

Hyvä Jumala, joka on pelkkää laupeutta, sääliköön tuota onnetonta luomustaan, ja tulkoon tämä eksytykseen ajautuneen veljen kaksinkertainen lankeemus meille kaksitehojarruksi kilvoitellaksemme hyvin nöyrästi ja rakastaen, jotta pääsisimme lähemmäs Jumalaa. Aamen.

Kirjasta: 
Pyhän Vuoren vanhus Paisios: 
Pyhän Vuoren isiä ja elämää 

"Mihin tarvitsemme vanhuksia?"

Pyhä Sofroni (keskellä) pappismunkkien Kyrillos ja Simeon kanssa.

"Kaikista sairauksistani ja fyysisistä vaivoistani huolimatta Herra on varjellut minut hamaan vanhuuteeni saakka. Jos otamme huomioon ikäni (96 vuotta) ja munkkina palvelemani pitkän ajan (67 vuotta), olen nyt de facto yksi Ortodoksisen Kirkon vanhimmista rippi-isistä. Niinpä oman häpeäni voittaen sanon nyt jotain sellaista, minkä olisi pitänyt jäädä vain Jumalan ja minun väliseksi. Rukoilin yli puolen vuosisadan ajan niin Athoksella kuin lännessä syvästi itkien Venäjän kirkon pelastumisen puolesta, kuten nytkin rukoilen koko Ortodoksisen Kirkon puolesta kaikkialla missä se on. Sanon tämän, jotta ne, jotka kuulevat sanani, olisivat lempeitä arvostellessaan minua."

- Pyhittäjä Sofroni (1896-1993) vuonna 1992

 

- lainaus Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin 

julkaisemasta teoksesta Hengellisiä keskusteluja I

 

"Marraskuun 21. päivän yönä vuonna 1948"

Radiosähköttäjä Arsenios Eznepidis, tuleva pyhittäjä Paisios, oli armeijassa Kreikan sisällissodan vaikeina vuosina 1946-1949:

Ankarana talvena 1948–49 joukkue oli leiriytynyt Omaliavuorelle, jolla on korkeutta noin 1800 metriä ja joka on luonnollinen tarkkailuasema; sieltä he saattoivat pitää silmällä lähes koko Nafpaktian vuoristoseutua.

Marraskuun 21. päivän yönä siellä puhkesi hirvittävä lumimyrsky. Muutamien tuntien aikana useita telttoja sortui, ja monet sotilaat hautautuivat lumeen.

Heti kun Arsenios tajusi, että he olivat vaarassa jäädä jäisen lumen sisään, hän juoksi komentajan luo ja tiedotti tälle asiasta. Hälytys annettiin välittömästi, ja kaikki sotilaat, jotka eivät olleet jäässä, juoksivat auttamaan muita.

Lunta satoi kuitenkin lakkaamatta, ja mitä enemmän aikaa kului, sitä useammat sotilaat jäätyivät, ja joukkueen lääkäri yritti pelastaa heidät paleltumisvammoilta.

Vaikka lumi tuiskusi tiiviiksi kerrokseksi Arsenioksen kasvoille ja lähes tukehdutti hänet, hän jatkoi kaivamista hakulla siinä määrin kuin hänen jäätyneissä käsissään oli voimaa. Näin hän onnistui pelastamaan lumen alta kaksikymmentäkuusi paleltumisvammoja saanutta sotilasta.

Samaan aikaan hän kuitenkin rukoili palavasti Jumalaa sielunsa koko voimalla, että Hän lähettäisi heille apua, eikä sen ilmaantumista tarvinnutkaan odottaa kauan. Aamun valjetessa läheisestä Elatun kylästä ilmestyi kolme miestä, jotka kantoivat olallaan alkoholijuomia sisältäviä lasipulloja. Niiden avulla lääkäri kykeni elvyttämään jäätyneet sotilaat. Sitten nuo kolme miestä veivät heidät kyläänsä ja huolehtivat heistä kodeissaan. Pyhittäjä muisti aina tuon vaikean yön ja sanoi: ”Suurimman ilon tunsin siellä lumen keskellä; se oli uhrautumisen iloa.”

- Lainaus piakkoin ilmestyvästä, Surotin nunnaluostarin 

teoksesta Pyhä Paisios Athosvuorelainen, 

käännös Hannu Pöyhönen

Pyhällä Maalla

Praetorium.

"Lopulta Anastasios, kuin janoinen peura, saapui Pyhälle Maalle. Hän sanoi, että jokaista ottamaansa askelta seurasi ajatus siitä, ettei hän ollut arvollinen kävelemään siellä, missä Kristus ja Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä olivat kävelleet..."

- Lainaus teoksesta 

Elder Arsenios the Cave-Dweller - 

Fellow Ascetic of Elder Joseph the Hesychast

"Isä Arsenioksen mentyä Pyhälle Maalle kolmannen kerran Kristuksen Ylösnousemuksen kirkossa sattui yksi tapaus, josta tieto välittyi Farasaan hänen pyhiinvaelluksella olleiden kumppaneidensa kautta. Nämä farasalaiset pyhiinvaeltajat kertoivat: "Kun kirkossa oli meneillään Jumalallinen liturgiapalvelus ja kun Hadziefendis oli toimittamassa sitä alttarissa monien pappien ja piispojen kanssa, hänen kasvonsa olivat äkillisesti kirkastuneet. Tämän takia muut alttarissa olleet papit pyysivät meitä kertomaan heille, millaista elämää meidän Isämme, Hadziefendis noudatti..."

- Lainaus pyhän Paisioksen 

kirjoittamasta teoksesta 

Pyhä Arsenios Kappadokialainen

Pyhä Elisabet (Feodorovna) "oli Venäjälle tullessaan säilyttänyt luterilaisen uskonsa, mutta osallistui ortodoksisiin jumalanpalveluksiin yhdessä miehensä kanssa. Matka Pyhälle Maalle vuona 1888 oli yksi hänen elämänsä kohokohta. Maria Magdaleenan kirkko Öljymäellä teki vaikutuksen ja sai hänet huokaamaan: "Kuinka toivoisinkaan, että minut haudattaisiin tänne!" Matkalla kypsyi hänen päätöksensä liittyä ortodoksiseen kirkkoon."

- Lainaus Lintulan nunna Ksenian 

artikkelista Pyhä Elisabet Feodorovna 

- prinsessa, luostarin perustaja ja marttyyri 

(Ikonimaalari-lehti 1/2010)

Pyhän Maria Egyptiläisen luola.

Sisäänkäynti Pyhän Gerasimos Jordanialaisen luostariin.

"Kun pyhä abba Gerasimos kerran käveli pyhän Jordanin rannalla, häntä vastaan tuli leijona, joka valitti kovasti jalkaansa. Ruo'osta oli jalkaan tarttunut tikku, ja se oli sen tähden turvonnut ja täynnä mätää. Kun leijona näki vanhuksen, se tuli hänen tykönsä ja näytti hänelle haavoittunutta jalkaansa, johon tikku oli tunkeutunut. Se ikään kuin itki ja pyysi häneltä apua. Kun vanhus näki eläimen sellaisessa hädässä, hän istuutui, leikkasi sen jalan auki, poisti ruo'on ja nesteen, puhdisti haavan huolellisesti, sitoi jalan kankaalla ja päästi leijonan menemään. Mutta parantunut leijona ei enää jättänyt vanhusta, vaan seurasi häntä oikeaan oppilaan tavoin, mihin hän menikin. Vanhus ihmetteli eläimen suurta kiitollisuutta..."

- Lainaus Johannes Moskoksen 

teoksesta Niitty

 (suom. isä Johannes Seppälä)

 

Pyhän Gerasimos Jordanialaisen luostarin näkymiä (ennen).

Pyhän Gerasimos Jordanialaisen luostarin näkymiä (nykyisin).

Pyhittäjä Haritonin hauta.

Ollos iäti muistettu, pappismunkki Joakim!

 

Nunnien Veronikan ja Varvaran hauta, Gornenskin luostarin hautausmaa.

"Pyhällä Maalla hyökättiin toisinaan myös nunnien kimppuun. Surmansa saivat muun muassa kaksi hyvin tuntemaani venäläisen Gornenskin luostarin nunnaa Ein Karemissa. Nunnat olivat nimeltään Varvara ja Veronika, ja he olivat olleet maailmassa äiti ja tytär. He tulivat luostariin vuonna 1965. Ennen sitä he olivat vierailleet Ein Karemissa ja ihastuneet paikkaan. Palattuaan kotiinsa he pyysivät latvialaiselta ohjaajavanhukselta pappismunkki Kirililtä siunausta lähteä pysyvästi Israeliin. Hän ei kuitenkaan olisi halunnut antaa heille siunausta, sillä hän sanoi heidän tulevan siellä tapetuiksi. Kaikesta huolimatta he lähtivät. He elivät Ein Karemissa pitkään, kunnes 19. toukokuuta 1983 isä Kirilin ennustus toteutui..."

- Lainaus teoksesta Erämaan kukkia - Erakko-

munkki Alexanderin muistelmia 

kilvoitteluvuosilta Pyhällä 

Maalla ja Siinailla

Betlehemissä.

Jerusalemin Jumalanäidin ikoni, Jumalanäidin hauta, Getsemane.

 

"Kristus odotti kaivon reunalla istuen, vaikka oli janoinen. Kristus sanoo: ”Anna minulle vettä.” Voimme ihmetellä: Kristus itse on veden Lähde, miten Hän voi sanoa: ”Minun on jano”?!

"En ole janoinen veden suhteen, vaan janoan samarialaisen naisen sielua voidakseni pelastaa hänet, tehdä hänestä opetuslapseni, jotta hän voi kärsiä marttyyrikuoleman puolestani.'"

- Lainaus muistiinpanoista 

arkkimandriitta Efraim Pyhän Andreaanskiittalaisen 

puheesta Evankeliumiteksti: Samarialainen nainen kaivolla (2011)

Pyhän Sabbas Pyhitetyn luostarin maisemissa.

"Pyhittäjä Paisios iloitsi uhrihengestä, jota näki monissa Pyhällä Maalla palvelevissa papeissa, munkeissa ja maallikoissa. ”Asuakseen täällä”, hän sanoi, ”ihmisen on oltava hyvin urhoollinen ja hänellä on oltava paljon kärsivällisyyttä. Pyhiinvaelluspaikkoja ja luostareita ylläpitävät isät ovat sankareita, sillä monet asiat kuormittavat heidän mieltään, ja he ovat alttiina vaaroille. Kuitenkin Jumala vahvistaa heitä.'"

- Lainaus Panagian julkaisuja-sarjan 

seuraavana ilmestyvästä teoksesta 

Pyhä Paisios Athosvuorelainen

KUVAT: 
KAIKKIEN ATHOSVUOREN 
PYHIEN PERINTÖSÄÄTIÖN 
JÄRJESTÄMÄLTÄ
PYHIINVAELLUKSELTA 
PYHÄLLE MAALLE 
MARRASKUUSSA 2019
 

"Kaikki ongelmamme oli ratkaistu!"

Piispa Vasilista, joka ennen piispaksi vihkimystä oli pappi Vladimir Rodzjanko, kerrotaan arkkimandriitta (nyk. metropoliitta) Tiihonin teoksessa "Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia".

Myönnän vilpittömästi, että me käytimme vladykan sävyisää ja ehdotonta kuuliaisuutta hyväksemme. Vuonna 1992 me Vjatšeslav Mihailovitš Klykovin ja meitä hieman vanhemman ystävämme, akateemikko Nikita Iljitš Tolstoin, slaavilaisen kirjallisuuden kansainvälisen säätiön puheenjohtajan, kanssa valmistelimme ison delegaation pyhiinvaellusmatkaa Pyhälle maalle hakeaksemme sieltä Pyhän tulen ensi kertaa Venäjälle. Jerusalemissa vietetyn pääsiäisyön jälkeen pyhiinvaeltajien piti lähteä bussilla kohti Venäjää ja tuoda Pyhä tuli ortodoksisten maiden - Kyproksen, Kreikan, Jugoslavian, Romanian, Bulgarian, Ukrainan ja Valko-Venäjän - halki aina Moskovaan saakka.

Nykyisin Pyhä tuli tuodaan joka vuosi lentokoneilla moniin kaupunkeihin suoraan pääsiäispalvelukseen, mutta tuo ensimmäinen kerta aiheutti paljon huolta ja vaivaa. Sen piti kestää kokonaisen kuukauden. Moskovan ja koko Venäjän pyhin patriarkka Aleksei lähetti matkaan kaksi arkkimandriittaa: Pankratin, nykyisen piispan ja Valamon luostarin johtajan, ja Sergein, joka pian nimitettiin Novosibirskin piispaksi.

Marsalkka Žukovin tyttären, Maria Georgijevnan, piti myös osallistua tähän pyhiinvaellukseen, mutta hän sairastui aivan matkan aattona. Meidän piti kiireesti löytää joku, joka voisi lähteä hänen sijastaan. Ongelma oli siinä, että oli täysin mahdotonta saada niin lyhyessä ajassa viisumeita niin moneen maahan. Silloin me jälleen muistimme vladyka Vasilin, joka oli juuri tuona päivänä saapunut Moskovaan.

Häpeäksemme me emme lainkaan tulleet ajatelleeksi, että vladykan, joka oli jo täyttänyt 77 vuotta, ei olisi mitenkään helppoa matkustaa bussissa kokonaisen kuukauden ajan ja että hänellä oli joitakin asioita toimitettavanaan Moskovassa. Meille tärkeintä oli se, että vladyka suostui, kuten aina. Toiseksi kaikki viisumeita koskevat kysymykset ratkesivat siinä samassa: vladyka oli Iso-Britannian kansalainen eikä hänen passillaan koitunut mitään hankaluuksia matkan varrelle sattuneissa maissa.

...

Muistan, kuinka ennen matkaa me kokosimme piispan tavarat salamannopeasti ja helpotuksesta huokaisten otimme hänet mukaan pitkälle matkalle. Kaikki meidän ongelmamme oli ratkaistu!

Niitä ilmaantui kyllä, kun pyhiinvaeltajat ylittivät valtakuntien rajoja. Delegaatiomme piti ylittää rajat jo etukäteen hankitun ryhmäviisumin avulla. Viisumiin oli tietysti merkitty Maria Georgijevna Žukova, eikä siinä mainittu minkäänlaista piispa Vasili Rodzjankoa.

Kaikki alkoi Israelissa, joka on kuuluisa pikkutarkkuudestaan rajanylitykseen ja tullimuodollisuuksiin liittyvissä asioissa. Israelilaisten salaisen palvelun virkailijat panivat heti lentokentällä merkille Venäjältä tulleen omalaatuisen ryhmän ja kutsuivat kunkin nimeltä haastatteluun. Kun oli puhe arkkimandriitta Pankratista, arkkimandriitta Sergeistä, Alexander Nikolajevitš Krutovista ja muista, ongelmia ei ilmaantunut. Mutta kun tuli Maria Georgijevna Žukovan vuoro, hänen tilalleen tulikin piispa Vasili. Hän hymyili israelilaiselle virkailijalle sydämellisesti ja kumarsi.

"Siis mitä?" virkailija kysyi ällistyneenä. "Minä kutsuin Maria Georgijevna Žukovaa."

"Minä olen Maria Georgijevna Žukova," vladyka vastasi vilpittömän yksinkertaisesti.

"Siis te? Kuka te olette?"

"Minäkö? Minä olen venäläinen piispa Vasili."

"Maria Georgijevna Žukova on muka venäläinen piispa Vasili, niinkö? Täällä ei kannata laskea leikkiä. Mikä teidän nimenne on?"

"Passin mukaan vai..."

"Tietenkin passin mukaan!" virkailija tuhahti.

"Passin mukaan minä olen Vladimir Rodzjanko."

"Maria Georgijevna Žukova, piispa Vasili, Vladimir Rodzjanko? Mistä te siihen tulla tupsahditte?"

"No itse asiassa minä asun Amerikassa..." vladyka alkoi kertoa.

"Me selitämme teille kaiken," muut delegaation jäsenet yrittivät sekaantua asiaan, mutta virkailija keskeytti heidät tylysti:

"Pyydän asiankuulumattomia pysymään vaiti!"

Sitten hän kääntyi taas uhkaavana vladykan puoleen.

"Te siis sanotte olevanne venäläinen piispa, mutta asutte jostain syystä Amerikassa, niinkö? Mielenkiintoista! Esittäkää passinne!"

"Minulla on Iso-Britannian passi," vladyka varoitti heti paikalla ja ojensi sen virkailijalle.

"Niin mitä?" virkailija vingahti kiukuissaan ja heristi ryhmäviisumia vladykan edessä. "Entä kuka te olette tässä dokumentissa?"

"No kuinka sen nyt sanoisi?" vladyka sanoi ja ihmetteli itsekin. "Asia on niin, että tässä dokumentissa minä olen Maria Georgijevna Žukova."

"Riittää jo!" virkailija karjaisi. "Vastatkaa heti, kuka te olette?"

Vladyka Vasili oli hyvin murheissaan siitä, että hän oli aiheuttanut kärsimyksiä tälle nuorelle miehelle, mutta sävyisyydestään huolimatta hän ei pitänyt siitä, että hänelle huudettiin.

"Minä olen venäläinen piispa Vasili!" hän vastasi arvokkaasti.

"Piispa Vasili? Kuka sitten on Vladimir Rodzjanko?"

"Minä."

"Entä Maria Georgijevna Žukova?"

"Minä," piispa levitti kätensä.

"No niin, missä te asutte?"

"Amerikassa."

"Entä passi?"

"Minulla on Iso-Britannian passi."

"Entä tässä luettelossa?"

"Tässä minä olen Maria Georgijevna Žukova."

Tämä kohtaus toistui jokaisella rajanylityspaikalla.

     

Piispa Vasili ja Pyhä Tuli. Kuva.

 

 "His Eminence the Novice"

Luolat

Pyhät luolat ovat yksi Pihkovan Petserin luostarin ihmeellisistä erikoispiirteistä. Luostari sai alkunsa näissä luolissa kuusisataa vuotta sitten. Maanalaiset labyrintit jatkuvat kilometrikaupalla kirkkojen, keljojen, puutarhojen ja peltojen alla. Ensimmäiset munkit asettuivat tänne joskus luostarin varhaisaikoina. He kaivoivat maan alle kirkkoja ja vanhaan raamatulliseen tapaan he myös hautasivat tuonilmaisiin siirtyneet veljet tänne hiekkaisiin seiniin koverrettuihin syvennyksiin. Luostari alkoi laajeta maan päälle vasta, kun munkkien määrä kasvoi.

Noista kaukaisista ajoista saakka luolia on kutsuttu Jumalan tekemiksi. Nimitys ei perustu niinkään luolien luontaiseen syntyyn (myöhemmin munkit itse laajensivat maanalaisia käytäviä), vaan pikemminkin siihen, että he havaitsivat luoliin tuotujen vainajien ruumiiden lakkaavan heti erittämästä kuoleelle ruumiille ominaista hajua.

Nykyään luoliin on haudattu yli neljätoistatuhatta vainajaa, munkkeja, Petserin asukkaita ja sotilaita, jotka suojelivat luostaria keskiajan sotaretkeläisiä vastaan. Arkkuja ei luolissa haudata maan alle, vaan ne pinotaan toinen toistensa päälle seinäsyvennyksiin. Luolissa kävijät, jotka vaeltavat labyrintin pitkiä käytäviä kynttilät kädessä, ovat aina yhtä hämmästyneitä luolien ilman puhtauden ja raikkauden takia.

. . .

Näihin luoliin liittyy paljon tarinoita. Yksi verrattain tuore tapahtui vuonna 1995, kun Petserissä kävi Venäjän presidentti Boris Nikolajevitš Jeltsin. Luostaria ja tietenkin luolia hänelle esitteli luostarin rahastonhoitaja arkkimandriitta Natanael. Laiha ja harmaapäinen isä Natanael linttaan astutuissa kengissään ja reikäisessä viitassaan valaisi tietä kynttilällä ja johti valtionpäämiestä ja hänen seuruettaan pitkin luolia.

Lopulta Boris Nikolajevitš huomasi, että ympärillä tapahtui jotakin käsittämätöntä. Hän esitti ihmetyksensä siitä, ettei luolissa haise mädäntyneelle, vaikka arkut vainajineen lepäävät seinien syvennyksissä niin lähellä, että niitä voi jopa koskettaa kädellään.

Isä Natanael selitti presidentille: "Se on Jumalan ihme."

Kiertokäynti jatkui, mutta jonkin ajan kuluttua Boris Nikolajevitš toisi hämmennyksen vallassa saman kysymyksen.

"No, niin on Herra järjestänyt", isä Natanael vastasi taas lyhyesti.

Kun seurue poistui luolista muutaman minuutin kuluttua, presidentti kuiskasi staretsille: "Batjuška, paljastakaa minulle salaisuutenne, millä te niitä oikein voitelette?" 

"Boris Nikolajevitš", arkkimandriitta vastasi, "onko Teidän ympärillänne ketään, joka haisee pahalta?"

"Ei tietenkään!" 

"No ettei kai Te luule, että joku rohkenisi haista pahalta Taivaallisen Kuninkaan lähellä?"

Sanotaan, että Boris Nikolajevitš oli täysin tyytyväinen tähän vastaukseen.

Katkelmia arkkimandriitta (nyk. metropoliitta) Tiihonin kirjasta 

Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia.

"ei mitään arkipäiväistä..."

Elämässä ei ole mitään arkipäiväistä, pientä eikä merkityksetöntä. 

- Vanhus Sofroni (Saharov)

Siunatut isäni...

Kuvassa arkkimandriitta Efraim Filotheoslainen.

"Siunatut isäni, jos teidän olisi mahdollista palata vähäksi aikaa Athokselle, jossa kilvoittelitte sielunne pelastumiseksi, löytäisittekö saman elämäntavan, jonka te niin monin vaivoin ja uhrauksin säilytitte? Tuntisitteko saman itsekieltäymyksen hengen joka teitä innoitti vaalimaan kaiken olennaisen sisältäviä vanhoja perinteitä? Näkisittekö kilvoituksen hikipisaroita, iloa tuottavan murheen kyyneleitä? Tapaisitteko saman köyhyyden, kaiken uudenaikaisen ja maailmallisen halveksunnan, hiljaisuuden, mielen ja sydämen täydellisen suuntautumisen Jumalaan, mikä vallitsi siellä teidän aikananne? Näkisittekö tämän päivän munkeilla kuluneet rukousnauhat, tuhannesti paikatut haalistuneet alusviitat, mietteliäät ilmeet, alasluodut silmät? Kohtaisitteko heissä saman iankaikkisuuden janon, joka kalvoi teitä tuskallisissa taisteluissanne? Vai palaisitteko pettyneinä taivaan kirkkauteen? Kääntäisittekö kasvonne pois meistä veltoista ja välinpitämättömistä?

Pyhät isät, minä olen ensimmäisenä kavaltanut teidän jättämänne perinnön. Ehkä meitä on muitakin. Ottakaa sen tähden vastaan arvottomien lastenne pyyntö:

Olkaa välittäjinämme, rukoilkaa yhdessä Äitimme, kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän, Athoksen Kuningattaren kanssa Hänen Poikaansa ja meidän Herraamme, Häntä jonka nimi on painunut syvälle mieleenne ja sydämeenne ja joka oli suussanne "makeampi hunajaa ja mehiläisen mettä". Anokaa, että teidän perintönne säilyisi turmeltumattomana, ettei Pyhän Vuoren perinteen kultainen ketju pääsisi katkeamaan, vaan että se jatkuisi pyhittäjä Pietari Athoslaisesta aina Vuoren viimeiseen munkiin saakka."

Lainaus arkkimandriitta Kerubimin teoksesta "Jumalanäidin puutarha"