tiistaina

"... hän mahtuu metriin maata."

Pappismunkki Damaskinoksen hauta Pyhän Andreaan skiitalla.



Sata metriä luostarin yläpuolella oli kukkula, jonne monet menivät viikonloppuisin ja vapaapäivinä juhlimaan myöhään yöhön. Lopettaakseen tämän pahan tavan isä Paisios kaivoi sinne haudan, pystytti ison puisen ristin, möyhi aika ajoin multaa sekä sytytteli sinne tuohuksia. Siitä lähtien kukaan ei enää mennyt sinne juhlimaan, mutta kaikki menivät uteliaisuudesta nähdäkseen ”Munkin haudan”.

Toisinaan ihmiset tapasivat hänet makaamasta haudassa kädet ristissä rinnalla kiilakivi päänsä alla. Joku kysyi häneltä: ”Isä, etkö pelkää?”

”Mitä pelkäisin?” hän vastasi. ”Kaikkien meidän pitää olla valmiita kuolemaan. Elämämme muistuttaa matkantekoa; niin kuin vietät yön hotellissa ja lähdet aamulla, niin mekin olemme matkalaisia tässä elämässä. Olennaista on, että olemme valmistautuneet. Jos tämä hauta
auttaa minua tekemään vähemmän syntiä, se koituu hyödykseni.”

Ja eräälle toiselle hän sanoi: ”Aleksanteri Suuresta on olemassa sanonta ’Vaellettuaan maata metrikaupalla, hän mahtuu metriin maata’. Aleksanteri Suuri lähti liikkeelle Makedoniasta ja matkasi aina Intiaan asti. Hän kulki monta kilometriä ja valloitti monta seutua, mutta lopulta sai kaksi metriä maata; ei yhtään enempää.”





- Lainaus kirjasta Pyhä Paisios Athosvuorelainen  
(luvusta Pyhässä Stomion luostarissa)


"Ei, vaan pyhä Lu-kil-li-a-nos"



Saatuaan keljan jotakuinkin kuntoon hän asettui sinne vuoden 1979 toukokuun lopussa. Jo muutamien päivien kuluttua hänelle sattui ensimmäinen ihmeellinen tapaus. Oli kesäkuun 2. päivä (v.a.), ja hän halusi nähdä, ketä pyhää juhlittiin seuraavana päivänä, jotta voisi toimittaa ehtoopalveluksen rukousnauhallaan.

Koska Mineat, jotka hän oli tuonut Kunniallisen Ristin keljalta, olivat vielä pahvilaatikoissa, hän etsi silmälasejaan nähdäkseen lukea erään käsillä olevan taskukalenterin pientä tekstiä.

Etsittyään niitä melko pitkään kuitenkaan löytämättä hän aloitti ehtoopalveluksen. Rukousnauhalla rukoillessaan hän päivän pyhän kohdalla sanoi: ”Tänään muisteltavat pyhät, rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme!”

Yöllä rukoillessaan, kun oli taas etsinyt silmälasejaan lähes tunnin löytämättä niitä, hän toisti taas samalla tavoin: ”Tänään muisteltavat pyhät, rukoilkaa Jumalaa meidän
puolestamme!”

Yhtäkkiä hänen eteensä ilmestyi säteilevä upseeri, joka lähestyi häntä täynnä hyvyyttä ja isällisen rakastavasti, välittäen hänelle sanoin kuvaamattoman ilon. Isä Paisios kokosi rohkeutensa ja kysyi häneltä: ”Missä te palvelitte ja mikä on nimenne?”

”Olen pyhä Lukillianos”, tämä vastasi hänelle.

Isä Paisios ei kuullut hyvin ja kysyi: ”Pyhä Longinos?”

”Ei, pyhä Lukillianos”, hän sanoi jälleen.

Koska Vanhus ei muistanut sellaista pyhää olevankaan, hän kysyi jälleen: ”Pyhä Lukianos?”

”Ei, vaan pyhä Lu-kil-li-a-nos”, pyhä toisti lausuen joka tavun erikseen.

”Minullakin on vammoja sodasta”, sanoi pyhittäjä.

Silloin pyhä Lukillianos kääntyi vieressään olevan nuoren lääkärin puoleen, jolla oli valkoinen suojavaate, ja pyysi häntä tutkimaan pyhittäjän. Tuo nuori kookas lääkäri, jolla oli kapeat kalpeat kasvot, oli pyhä Panteleimon, Panagudan keljaa vastapäätä olevan Kutlumusionin skiitan suojelija. Tutkittuaan Pyhittäjän hän lausui pyhälle Lukillianokselle diagnoosin: ”Hänen vammansa
ovat parantuneet; me huomioimme ne vain hänen diplomissaan.”


Kutlumusionin skiitalla oleva pyhän palkattaparantaja Panteleimonin ikoni. Kuvan lähde.



Kun nuo kaksi pyhää olivat lähteneet, pyhittäjä tunsi suurta iloa ja oli kaksin verroin virkistynyt. Hän etsi huolellisemmin silmälasejaan ja ne löydettyään näki kalenterista, että oli pyhän marttyyri Lukillianoksen muistopäivä! ”Pyhien läsnäolo on elävää”, hän kirjoitti kirjeessään. ”Ja kun me emme löydä heitä, he löytävät meidät! Pyhä ravitsee minut vieläkin rakkaudellaan sekä huojentaa sieluni ja ruumiini tilan paratiisillisella ilolla, jonka minulle antoi.”




Lainaus kirjasta "Pyhä Paisios Athosvuorelainen" (2020)

torstaina

Sydäntentuntija





"Sydäntentuntija Kristus kyllä tuntee tarpeemme
 jo ennen anomustamme 
ja ollut perillä niistä 
jopa ennen maailman luomista."


perjantaina

Idiorytmisyyden vaaroista

Yhteisöelämä on hyödyllisempää kuin erakkoelämä siksi, että se auttaa meitä säilyttämään Jumalan meille antamat lahjat, ja siksi, että se varjelee meitä vihollisen ulkoisilta hyökkäyksiltä.

- pyhän Basileios Suuren laaja luostarisääntö

 

 

"Säälimätön munkki, joka eksyi 

noudattaessaan kuivaa askeesia 

ilman rakkautta ja arvostelukykyä"




Isä N. tuli Pyhälle Vuorelle erään ystävänsä kanssa. He halusivat ryhtyä munkeiksi sen jälkeen, kun olivat nähneet Tinoksen Jumalanäidin kirkossa eräälle syntymästään halvaantuneelle tapahtuneen parantumisihmeen. Hänen ystävänsä meni Uudelle Skiitalle, mutta hän itse saapui Athokselle itäpuolelta ja jäi munkiksi erääseen idiorytmiseen luostariin.

Koska idiorytmisissä luostareissa vallitsee päiväohjelman suhteen vapaus, ne vaativat kilvoittelijoilta luonnollisesti suurta tarkkaavaisuutta. Ellei munkki käytä siellä oikein tarjolla olevaa vapautta, hänestä voi tulla maallikkoa huonompi, ja hän saattaa jopa langeta eksytykseen.

Puheena olevalla isällä oli kilvoitteleva henki, mutta idiorytmisen luostarin löyhä henki johti hänet aluksi ylpeyteen ja sitten ylimielisyyteen. Mitä enemmän hän harjoitti kovaa askeesia ylpein mielin, sitä enemmän hänen sydämensä kovettui. Häntä ei kiinnostanut lähimmäisensä vaara eikä tuska, vaan ainoastaan se, että hän sai suoritettua paljot Jeesuksen rukouksensa ja maahankumarruksensa. Hän oli täyttänyt vuorokauden kaikki tunnit ja jopa minuutit kilvoituksilla, anomuskanoneilla ja kaikella muulla sellaisella. Hän painosti itseään egoistisesti pyhittymään, kunnes loi tästä itselleen ahdistuksen aiheen. Hän paastosi valtavasti, tapasi syödä vasta yhdeksännen hetken jälkeen ja teki usein kolmipäiväisiä täydellisiä paastoja. Joka näki vain hänen ulkoisen - kumaran, luurangonlaihan, vakavamielisen - hahmonsa, kuvitteli häntä suureksi askeetiksi.




Koska hänen kuuliaisuustehtävänsä oli toimia metsänvartijana, hän vietti suurimman osan ajastaan metsässä, mutta sekin vahingoitti häntä. Kun hän saapui noilta matkoiltaan luostariin, tuntui siltä kuin Antonios Suuri olisi laskeutunut alas vuorelta! Hän ei puhunut kenenkään munkin kanssa, vaan sulkeutui keljaansa ja - kuten mainitsin - painosti itseään egoistisesti kilvoituksiin pyhittyäkseen.

Eräänä päivänä muuan työmies putosi metsässä puusta ja loukkasi, raukka, pahasti itsensä. Miehen poika kuljetti hänet selässään luostarin lähelle ja laski hänet siellä maahan. Sitten hän meni kertomaan tapauksesta metsänvartijana toimivalle munkille ja pyytämään tältä huopaa viedäkseen loukkaantuneen isänsä siinä laiturille ja sieltä laivalla Tessalonikiin. Isä N. ei valitettavasti vain kieltäytynyt antamasta pojalle huopaa, vaan vieläpä ajatteli, miten paljon aikaa nuorukainen oli vienyt häneltä isänsä asialla. Luonnollisesti munkki oli velvollinen sekä kuuntelemaan että myös auttamaan poikaa, koska oli kuuliaisuustehtävältään metsänvartija ja lisäksi vielä luostarin vanhustenneuvoston jäsen. Ikävä kyllä, hän kuitenkin sulki keljansa oven, ettei menettäisi aikaa hengellisiltä harjoituksiltaan.

Kun luostarin isät näkivät nuorukaisen itkemässä, he menivät hänen luokseen tukemaan häntä. He lohduttivat nuorukaista, auttoivat hänen loukkaantuneen isänsä siirtämisessä ja järjestivät tälle hyvän hoidon sairaalassa.

Luonnollisena seurauksena tuollaisesta äärettömästä säälimättömyydestä Jumalan armo jätti kokonaan metsänvartijan, niin että hänen onnettoman mieli vähä vähältä pimeni. Hän alkoi kerskua yltäneensä pyhien isien mittoihin ja näkevänsä pyhiä, enkeleitä, valoja ja muuta vastaavaa.

Eräänä päivänä munkille ilmestyi "enkeli" ja sanoi: "Valmistaudu nopeasti, isä N., sillä palaan pian noutamaan sinut." Hän vastasi: "Kuten siunaat!" ja pani kiireesti ylleen uudet viittansa ja skeeman. Sillä välin enkeli jo huusi hänelle uudelleen: "No, nouse nopeasti ikkunalle ottaakseni sinut mukaan!" Munkki vastasi: "Odota hetki, että löydän pallin noustakseni."




Tämän keskustelun jälkeen, kuten luostarin entinen johtaja kertoi minulle, pihalta kuului tömähdys ja vaimea valitus "ooh!" Ennen kuin isät ehtivät paikalle, munkki oli jo kuollut. Hän murskautui pahasti, sillä hän oli suurikokoinen ja korkeusero oli iso, sillä hän putosi kolmannesta kerroksesta laatoitetulle pihalle. Isät käärivät hänen murskautuneen ruumiinsa huovan sisään kaksinkertaisen surun vallassa, sillä eniten he ajattelivat hänen sielunsa kadotusta. Noustuaan hänen keljaansa laittaakseen sen kuntoon he löysivät sieltä paperin, johon oli kirjoitettu suurin kirjaimin: "Tämän paperin alla on kolmetuhatta drakmaa liturgian toimittamista varten neljänäkymmenenä päivänä. Ellette tee sitä minulle, kohdatkoon teitä Gehasin spitaali, Juudan hirttokuolema ja ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen 318 jumalankantajaisän kirous." Alla oli hänen allekirjoituksensa.

Hyvä Jumala, joka on pelkkää laupeutta, sääliköön tuota onnetonta luomustaan, ja tulkoon tämä eksytykseen ajautuneen veljen kaksinkertainen lankeemus meille kaksitehojarruksi kilvoitellaksemme hyvin nöyrästi ja rakastaen, jotta pääsisimme lähemmäs Jumalaa. Aamen.



Kirjasta: 
Pyhän Vuoren vanhus Paisios: 
Pyhän Vuoren isiä ja elämää 





torstaina

Athoksen isät neuvovat...









"Athoksen isät neuvovat seuraavanlaisesti: 'Jokaisessa aikakaudessa, jona ihmiset elävät, on sellaista, mikä auttaa pelastukseen ja sellaista, mikä estää sitä. Kaikki, mikä estää meidän pelastustamme, on antikristillistä. Olkoon se salattua tai näkyvää.'" 



- Arkkimandriitta Efraim, Pyhän Andreaan skiitta, Athosvuori