sunnuntaina

«Toista niin puhdasmielistä ihmistä en ole koskaan tavannut»


Autuaan gerontissa Makrinan muistolle (1921–1995)
Kesäkuun neljäntenä päivänä me vietämme autuaan gerontissa Makrinan (maalliselta nimeltään Maria Vassopoulou) muistopäivää. Hän oli Voloksen kaupungin lähellä sijaitsevan Panagia Odigitrian luostarin igumenia ja vanhus Joosef Hesykastin sekä vanhus Efraim Filotheolaisen (Arizonalaisen) (Moraitis) hengellinen lapsi.
Jumalan valittu aina äidin kohdusta saakka
Gerontissa Makrina


Autuaalla gerontissalla oli paljon murheita elämässään. Hän jäi varhain orvoksi, sairasti vakavasti, näki nälkää, koki sodan kauhut ja teki raskasta työtä.

Maria oli Jumalan valittu astia aina äitinsä kohdusta saakka. Kun hän oli vasta seitsemän ikäinen, hän rukoili toisten lasten kanssa ja kuuli sisäisen äänen, joka kutsui häntä enkelielämään luostarissa. Samalla hetkellä tyttö koki Jumalan läsnäolon sydämessään ja alkoi itkeä. Hän jätti ystävänsä, juoksi kotiin ja lankesi maahan pyhien ikonien eteen.
Samana iltana, kun hänen isänsä oli palannut kotiin, Maria kertoi hänelle, että hän haluaa ryhtyä nunnaksi. Kun isä kysyi, tiesikö Maria, mitä se tarkoitti, nunnaksi ryhtyminen, pieni tytär ei vastannut mitään. Silloin isä tajusi, että se oli Jumalan kutsu. Hän hymyili Marialle, antoi hänelle siunauksensa ja sanoi: «Tulkoon sinusta hyvä nunna, lapseni!».
Kuinka Maria parantui hengenvaarallisesta taudista
Maria kunnioitti kaikkein pyhintä Jumalansynnyttäjää suuresti jo varhaisesta lapsuudestaan saakka. Saksalaisten miehityksen aikana tyttö sairastui keuhkopussintulehdukseen. Kerran hän istui yksin pimeässä huoneessa nääntymäisillään nälkään ja rukoili Jumalanäitiä odottaen, milloin Jumalanäiti ottaa hänet luokseen tästä elämästä. Yhtäkkiä huone tulvahti täyteen valoa ja Maria näki nunnan, joka tuli hänen luokseen ja lupasi parantaa hänet. Kipu ja nälkä katosivat silmänräpäyksessä ja Mariasta tuntui aivan kuin hän olisi aivan äsken syönyt kyllikseen. Tämän ihmeellisen näyn jälkeen hän parani vaikeasta keuhkopussintulehduksesta.
«Toista niin puhdasmielistä ihmistä en ole koskaan tavannut»
Autuas gerontissa tunsi läheisesti muutamia kreikkalaisia kilvoittelijoita, joista jotkut on äskettäin luettu pyhien joukkoon. Kun hän tapasi ensimmäistä kertaa äskettäin kanonisoidun pyhän Paisios Athoslaisen ja kumarsi maahan hänen edessään, vanhus kumarsi siinä samassa maahan hänen edessään vastaukseksi hänen kumarrukseensa eikä noussut ennen kuin gerontissa nousi seisomaan. Pyhä Paisios siirtyi tuonilmaisiin vain kaksi kuukautta sen jälkeen, kun autuaan Makrinan sielu siirtyi iankaikkisuuteen. Kuultuaan hänen autuaasta kuolemastaan pyhittäjä Paisios sanoi: «Toista hänen kaltaistaan ei enää tule»1.
Evian autuas Jakovos (Tsalikis) sanoi igumenia Makrinan luostarin lähellä asuville ihmisille: «Jos minä asuisin siellä teillä, kävisin joka aamu jalkaisin luostarissa hakemassa gerontissa Makrinalta siunauksen ja menisin vasta sen jälkeen töihin». Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen ja autuaasti muistettava vanhus Jeronim puhuivat hekin gerontissa Makrinasta hyvin kunnioittavaan sävyyn.
Vanhus Efraim Arizonalainen kirjoitti autuaasta Makrinasta: «Hän oli erittäin hyveellinen ihminen, nöyrä, sävyisä, tarkkaavainen ja rukoili lakkaamatta. Hänen mielensä oli ihmeellisen puhdas. Niin puhtaita ajatuksia en ole kohdannut kenelläkään toisella ihmisellä».
Igumenia Makrinan «jumalallinen taimitarha»
Igumenia Makrinan ansiosta Panagia Odigitrian luostarista tuli «jumalallinen taimitarha», jonka kasvatit ovat perustaneet muutamia uusia luostareita Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Niiden kaikkien historia on sidoksissa pyhittäjä Joosef Hesykastiin.
Viisi kertomusta autuaasta gerontissa Makrinasta
Rakkaat lukijat! Tahdomme tänään, autuaan gerontissan muistopäivänä, jakaa teidän kanssanne muutaman kertomuksen, joita autuas Makrina itse oli kertonut hengellisille lapsilleen opetukseksi.
Vanhus Efraim Arizonalainen ja gerontissa Makrina

Ensimmäinen kertomus hurskaasta leskestä
Eräs leski kuuli kerran, että joku koputti hänen oveensa. Kun hän avasi oven, hän näki nuoren, raskaana olleen naisen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja nuori nainen sanoi hänelle itkien: «Sinä olet minun äitini, suojelijani, pelastajani!». Leski päästi naisen epäröimättä kotiinsa ja piti salaa hänestä huolta muutamien kuukausien ajan. Aina pimeän tullen hän vei nuoren naisen kävelylle, jotta hän pysyisi vahvana ja terveenä, mutta jotteivät muut näkisi häntä. Vähää ennen synnytystä nainen antoi leskelle luvan etsiä lapselleen adoptiovanhemmat, ja hän löysi hurskaan avioparin, joka suostui adoptoimaan lapsen.
Pian sen jälkeen lesken poika, joka asui Amerikassa, otti äitiinsä yhteyttä ja pyysi häntä etsimään hänelle hyvän ja hurskaan nuoren naisen, jonka kanssa hän voisi avioitua. Äiti pyysi häntä tulemaan Kreikkaan mitä pikimmin, sillä hän oli jo löytänyt erinomaisen nuoren naisen, joka sopi pojalle puolisoksi. Ennen kuin nuoret tapasivat, leski kertoi pojalleen koko tarinan siitä, miten nuori nainen oli tullut hänen luokseen ja että naisella oli avioton lapsi.
Ensin poika oli harmissaan, sillä hän ei voinut uskoa, että hänen äitinsä valitsisi hänelle puolisoksi naisen, joka oli jo menettänyt puhtautensa. Mutta leski pystyi vakuuttamaan hänet siitä, että se oli Jumalan tahto ja että heidän avioliitostaan tulisi hyvä. Niinpä nuoret avioituivat lesken kylässä ja sen jälkeen poika palasi Yhdysvaltoihin nuoren vaimonsa kanssa.
Igumenia Makrina sisariston keskellä.

Tuona vuonna 1919 Eurooppaan levisi influenssaepidemia, joka surmasi yli 20 miljoonaa ihmistä, ja hurskas leski oli yksi tämän pandemian uhreista. Koska poika ei ehtinyt äitinsä hautajaisiin, hän päätti tulla kolmen vuoden kuluttua, kun äidin luut nostettaisiin haudasta kreikkalaiseen tapaan.
Kun he kaivoivat arkkua haudasta kolmen vuoden kuluttua, kaikkialle levisi ihmeellisen hyvä tuoksu, jonka kaikki läsnäolijat havaitsivat. Eikä siinä kaikki: Jumala oli peittänyt lesken luut kultaisella pitsillä. Ja kun pojan vaimo näki sen, hän lankesi polvilleen itkien ja sanoi kaikille: «Se johtuu siitä, että hän otti minut suojiinsa!» Kun sana siitä levisi, paljon ihmisiä tuli kaikkialta Kreikasta kumartamaan hurskasta leskeä ja heistä tuli tämän tapahtuman todistajia, mm. paljon piispoja ja pappeja!
Kuinka monia haavoittuneita sieluja autuas gerontissa Makrina itse otti suojiinsa ja «peitti» ehdottomalla rakkaudellaan! Ja kuinka paljon hän yhä edelleen suojelee meitä ja rukoilee meidän puolestamme Jumalan taivaallisen Valtaistuimen edessä!
Toinen kertomus siitä, että meidän täytyy kiittää Jumalaa kaikesta, mitä tapahtuu
Gerontissa opetti kaikkia häneltä hengellisiä neuvoja pyytäneitä, että heidän on ylistettävä Jumalaa kaikesta
Autuas gerontissa opetti aina luostarinsa sisarille ja häneltä hengellisiä neuvoja pyytäneille, että heidän on kiitettävä Jumalaa kaikesta, sekä niin sanotusta hyvästä ja niin sanotusta pahasta. Tästä aiheesta hän kertoi seuraavan tarinan:
 
Gerontissa Makrina, vanhus Efraim ja isä Joosef.

Yhdessä gerontissan luostarin lähellä sijaitsevassa kylässä asui uskovainen aviopari, jolla oli kymmenvuotias poika. Heidän naapurissaan asui vanha nainen, jolla oli aivan sietämätön luonne. Hän kiroili jatkuvasti, puhui naapureilleen rumasti ja kun heidän poikansa palasi koulusta, vanha nainen heitteli kiviä ja keppejä häntä kohti.
Kerran perheenisä kääntyi Jumalan puoleen rukoillen palavasti ja päätti kysyä Häneltä, miten he jaksaisivat kestää tämän vanhan naisen luonnetta. Herra ilmaisi hänelle, että naapuri eläisi vielä 30 vuotta! Ja miten perheenisä vastasi tähän ilmoitukseen? Hän sanoi nurkumatta: «Jumalan kiitos!» Mies kertoi vaimolleen Jumalan vastauksesta, ja vaimokin sanoi: «Jumalan kiitos!» Ja kun poika palasi koulusta kotiin ja kuuli, mitä Jumala oli vastannut isän rukoukseen, hänkin sanoi: «Kiitos Jumalalle!»

Vanhus Efraim ja gerontissa Makrina
Seuraavana päivänä ilkeän vanhan naisen talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän ei tullut ulos vuodattaakseen vihaansa naapureiden niskaan. Silloin perheenisä meni katsomaan ja huomasi, että vanha nainen oli ilmeisesti kuollut nukkuessaan. Hän alkoi viivyttelemättä rukoilla Jumalaa selvittämään hänelle, mitä oli tapahtunut, ja Herra sanoi hänelle: «Kun sinä vastasit: ”Kiitos Jumalalle”, Minä lyhensin hänen elämäänsä kymmenellä vuodella. Ja kun vaimosi vastasi samalla tavoin, otin vielä toiset kymmenen vuotta pois. Ja kun poikasikin ylisti Minua, minä otin häneltä vielä viimeisetkin kymmenen elinvuotta».
Kolmas kertomus siitä, miten meidän on ehdottomasti taisteltava vastaanpanemisen henkeä vastaan
Gerontissa sanoi, että meidän on taisteltava vastaanpanemisen henkeä vastaan ja oltava kuuliaisia
Gerontissa Makrina kertoi usein vielä yhtä tarinaa profeetta Mooseksesta. Kun Mooses oli israelilaisten kanssa autiomaassa, kaikki olivat kuolemaisillaan janoon. Jumala käski profeetta Moosesta lyömään sauvallaan kalliota, jotta sieltä virtaisi vesilähde. Profeetta alkoi epäillä: «Ei kai ole mahdollista, että vettä voisi virrata tästä kivestä?»
Autuas Makrina kävi pyhiinvaelluksella Pyhällä maalla ja etsi tämän paikan. Hän kutsui sitä «vastaanpanemisen kiveksi».
Mooses ei ollut heti kuuliainen Herralle, vaan viivytteli. Myöhemmin Herra sanoi hänelle: «Koska sinä vastustit Minua silloin, sinä et koskaan pääse Kanaanin maahan, Luvattuun maahan».
Gerontissa sanoi, että meidän on taisteltava vastaanpanemisen henkeä vastaan ja yritettävä olla kuuliaisia. Siksi kuuliaisuus on aivan ensimmäinen ja tärkein tehtävä, jota luostarissa opetetaan.
Neljäs kertomus kärsivällisyyden hyveestä
Kärsivällisyys on kaikkien hyveiden perusta
Tämän tarinan on kertonut gerontissan hengellinen tytär Aleksandra Lagou, Joanninan lääketieteellisen yliopiston lääketieteen historian professori. Yksi autuaan Makrinan rakkaimmista opetuksista oli opetus Jumalan rakkaudesta ja hän puhui myös paljon kärsivällisyydestä. Muistan, kuinka hän opetti minua hänelle niin tyypillisen pehmeästi: «Onko Jumalan rakkaudella rajaa? Ei! Ja ihmisen kärsivällisyyden pitää senkin olla loputonta».
Muistan, että joskus vuoden 1992 jälkeen, jolloin autuas Makrina matkusti Amerikkaan tapaamaan autuaasti muistettavaa gerontissa Taxiarchiaa, monen tunnin pituinen lento valtameren yli vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän sanoi myöhemmin: «Se oli todellinen ihme – lennät ja lennät ja allasi leviää melkeinpä ääretön valtameri! Jumalan rakkaus on loputonta kuin valtameri, ja ihmisen kärsivällisyydenkin pitää olla yhtä ääretön kuin valtameri».
Usein keskustelujemme päätteeksi minä painoin pääni hänen polvilleen, jotta hän siunaisi minut, ja siunatessaan hän sanoi: «Valtameret ovat valtavan kokoisia, ja joet ja laaksot suuria – suokoon Herra meille saman verran kärsivällisyyttä». Lisäksi hän sanoi: «Kärsivällisyyden armolahja on kaikkein vahvin armolahja», sillä kärsivällisyys on kaikkien hyveiden perusta. Me emme saavuta yhtään hyvettä ilman kärsivällisyyttä.

Gerontissa Makrina ja sisaret


Viides kertomus Marian ihmeellisestä parantumisesta
Monissa opetuksissaan autuas gerontissa Makrina puhui rukouksen tärkeydestä, etenkin Jeesuksen rukouksen. Hän painotti usein, kuinka meillä on välttämättä oltava hengellistä sinnikkyyttä sekä silloin, kun lausumme Jeesuksen rukousta, että silloin, kun syvennymme jokapäiväiseen rukoussääntöömme. Seuraavassa on yksi hänen kertomuksistaan, jota hän tapasi toistaa opettaessaan rukouksesta.
Eräs Maria-niminen nainen sai aivoinfarktin, minkä johdosta hänen jalkansa halvaantuivat kokonaan ja oikea käsikin kärsi. Viittä vuotta ennen aivoinfarktia gerontissa Makrina oli opettanut hänet toistamaan Jeesuksen rukousta ja rukousta «Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät» mahdollisimman usein, etenkin silloin, kun ilmaantuu jokin kiireellinen tarve.
Ja kun Maria oli nyt vuoteenomana pystymättä liikkumaan, hän piti rukousnauhaa vasemmassa kädessään ja anoi lakkaamatta: «Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, auta minua!» ja «Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta minut, syntinen!»
Gerontissa Makrinan kelja

Kun Maria oli muutaman päivän ajan rukoillut tällä tavalla, kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä ilmestyi hänelle kerran yöllä rukouksen aikaan. Jumalanäiti loisti kuin aurinko ja häntä seurasi suuri joukko enkeleitä ja arkkienkeleitä. Mariasta tuntui, että Jumalanäiti ikään kuin peitti koko maailman!
Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä sanoi taivaallisella äänellään: «Maria, lapseni, miten voin auttaa sinua?» Tämä hurskas nainen pyysi Jumalanäitiä ensinnäkin palauttamaan hänelle kyvyn kääntyä kyljeltä toiselle, sillä hänellä oli kovia kipuja. Mutta sitten hän alkoi anoa: «Mutta itse asiassa kaikkein eniten tahdon pelastusta. Janoan pelastusta ja siksi huudan Sinun puoleesi». Ja meidän kaikkein parhain Puolustajamme vastasi: «Minä annan sinulle sen, mitä pyydät – minä tulin, sillä sinä olet kutsunut minua päivin öin. Tahdon, että te kaikki kutsuisitte minua avuksenne! Huutakaa alati puoleeni ja minä kuulen teidät ja tulen luoksenne».
Marian huone ja koko talo täyttyivät taivaallisesta hohteesta ja suloisesta tuoksusta, joita Jumalanäiti levitti ympärilleen. Autuaan gerontissa Makrinan mukaan kaikki tämän naisen sukulaiset todistivat tätä elävää ihmettä. Taivaallinen tuoksu säilyi talossa monen päivän ajan, etenkin sairaan Marian huoneessa. Marian kasvot hohtivat armosta, jonka hän oli saanut. Hän alkoi vähitellen kääntyä kyljeltä toiselle ja muutaman päivän kuluttua hän parani täydellisesti ja nousi sairasvuoteeltaan aivan terveenä.

Tämän kertomuksensa lopuksi gerontissa Makrina aina sanoi, että kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä tahtoo, että me kaikki kutsuisimme häntä avuksemme. Gerontissa sanoi: «Mitä Jumalanäiti sanoi? Minä tahdon, että te kutsuisitte minua avuksenne. Minä kuulen ja tulen apuun. Tahdon, että kutsutte minua: Auta minua, kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta lapsukaiseni” — ja kaiken, mitä tahdotte minulle sanoa sydäntenne syvyyksistä”».
Tällä kertomuksella autuas gerontissa osoitti, että kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä TAHTOO meidän kääntyvän hänen puoleensa, ja lupaa osoittaa meille olevansa läsnä!
Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät autuaan gerontissa Makrinan esirukousten tähden!
Olga Rožnjova, Olga Zatuševskaja
Kesäkuun 1. päivänä vuonna 2017

Artikkelissa on käytetty gerontissa Makrinan hengellisten lasten muistelmia, samoin kuin arkkimandriitta Dimitrios Karellaksen luvalla katkelmia hänen esitelmästään Washingtonin Goldendalessa sijaitsevan pyhän Johannes Edelläkävijän luostarin 20-vuotisjuhlassa.


1Tämä on virheellinen tieto, pyhä Paisios siirtyi tuonilmaisiin heinäkuussa 1994 ja autuas Makrina kesäkuussa 1995. Toim. huom.

Tämän artikkelin käännöksen julkaisuun on saatu lupa Pravoslavie.ru-sivustolta. 
Gerontissa Makrinan elämään voi tutustua täällä.
Ja hänen opetuksiinsa puolestaan täällä.

torstaina

Oman poikansa kuuliaisuussisar - Arkkimandriitta Efraim Filotheoslaisen äiti, gerontissa Theofano


Kreikkalaisella Thassoksen saarella sijaitseva Arkkienkeli Mikaelin luostari on Pyhän vuoren Filotheoksen luostarin podvori. Vanhus Efraim Filotheoslaisen (Arizonalaisen) äiti, gerontissa Theofano, vietti täällä elämänsä viimeiset vuodet ja siirtyi Herran tykö 27. helmikuuta vuonna 1986. Luostarin gerontissa, igumenia Efraimia, antoi meille siunauksen kirjoittaa muistiin oman kertomuksensa gerontissa Theofanosta, samoin kuin luostarin sisarten muistelmia hänestä.
Gerontissa Theofanoa kutsutaan arkkienkeli Mikaelin luostarissa ja yleensäkin vanhus Efraim Arizonalaisen hengellisessä perheessä isoäidiksi. Isoisä on vanhus Joosef Hesykasti, arkkimandriitta Efraimin hengellinen isä, ja gerontissa Theofano puolestaan on isoäiti. Yritämme tässä artikkelissa kertoa, miten suurimman osan elämästään maailmassa elänyt tavallinen kolmen pojan äiti, jonka pojista yhdestä tuli igumeni ja suuri vanhus Pyhällä vuorella, kohosi tällaisiin hengellisiin korkeuksiin.
Tahtoisimme, että tämä ortodoksinen kristitty nainen, äiti ja nunna, innoittaisi meidän Jumalaa rakastavia lukijoitamme, sekä maallikoita että luostarikilvoittelijoita, noudattamaan hänen esimerkkiään ja kilvoittelemaan voimiensa mukaan rukouksessa. Toivomme myös, että lukijamme oppisivat rakastamaan äiti Theofanoa ja kääntymään hänen puoleensa pyytäen häneltä esirukouksia, apua ja neuvoja luottaen lujasti siihen, että hän seisoo uskalluksella Herran Jumalan edessä, Jota hän niin rakasti ja Jota hän vilpittömästi palveli kaikesta sielustaan aina viimeiseen hengenvetoonsa saakka.

Rukouksen ihminen
Gerontissa Theofano (maallikkonimeltään Viktoria Moraitis) rakasti ihmisiä todella äidillisellä rakkaudella. Hän oli luonteeltaan ankara, mutta rakkaudentäyteinen. Ankara hän oli etupäässä itseään kohtaan ja vasta sen jälkeen muita kohtaan; niitä, joiden sielut Herra oli antanut hänen huollettavakseen – lapsiaan ja nuoria kuuliaisuussisaria kohtaan. Gerontissa oli rukouksen ihminen ja ankaruudestaan huolimatta lisäksi hyvin laupias ja armahtavainen.
Hän oli aina ollut uskovainen ja käynyt säännöllisesti kirkossa, mutta varhaisnuoruudessaan hän eli vailla mitään erityisiä kilvoituksia eikä hänellä ollut ohjaajavanhusta, joka olisi voinut ohjata häntä hengellisessä elämässä. Hän matkusti mielellään ja tutustui uusiin paikkoihin, mutta kun hänen kotinsa paloi ja hänelle tapahtui jonkinlainen ihme tähän tulipaloon liittyen, hän kääntyi koko sielustaan Kristuksen puoleen. Pian sen jälkeen Herra lähetti hänelle hengellisen isän.

Gerontissa Theofano (vasemmalla) ja gerontissa Makrina


«Me emme kaikki yhdessäkään vastaa yhtä Viktoriaa»
Kuten tiedämme arkkimandriitta Efraimin teoksen Elämäni vanhus Joosefin kanssa perusteella, hänen perheensä rippi-isäksi ryhtyi isä Efraim (Karajannis), Joosef Hesykastin oppilas, joka lähti Pyhältä Vuorelta ja asettui asumaan Voloksen kaupunkiin. Hänestä tuli Viktorian ja hänen ystäviensä perustaman yhteisön hengellinen isä. Jotkut Viktorian ystävistä avioituivat ja toiset taas valitsivat luostarikilvoituksen tien. Viktoria erottui muista: hän oli niin vaatimaton, rakasti Jumalaa niin syvästi ja omasi sellaisen rukouksen, valvomisen ja ihmisrakkauden lahjan, että hänen hengellinen isänsä, vanhus Efraim sanoi hänestä: «Me emme kaikki yhdessäkään vastaa yhtä Viktoriaa». 
 
Kilvoitus maailmassa

Viktorian aviomies, Dimitris Moraitis, oli hänkin uskovainen ja kävi jumalanpalveluksissa, mutta hän ei ollut yhtä palava kuin vaimonsa. Hän ei kuitenkaan koskaan estänyt vaimoaan kilvoittelemasta ja elämästä hengellistä elämää. Viktoria kilvoitteli jatkuvasti paastossa, sekä kirkon paastojen aikaan että niiden ulkopuolella. Kun hän valmistautui osallistumaan Kristuksen Pyhistä Lahjoista, hän noudatti hurskasta kreikkalaista traditiota ja paastosi täydellisesti kolmen päivän ajan eikä siis syönyt mitään kolmeen päivään. Silti hän teki kaikki kotityöt ja kasvatti lapsia. Kolmen päivän täydellisen paaston jälkeen hän osallistui Kristuksen Pyhistä Salaisuuksista ja söi hiukan tuona päivänä voidakseen seuraavana päivänä taas ryhtyä valmistautumaan seuraavaa Pyhää Ehtoollista varten eli siis alkaakseen uuden kolmen päivän paaston.

Öisin hän sulkeutui keittiöön ja rukoili itkien polvillaan ja teki lukemattomia maahankumarruksia
Öisin Viktoria heräsi usein rukoilemaan. Sitä varten hän sulkeutui keittiöön, kävi polvilleen ja teki monilukuisia maahankumarruksia. Hänen poikansa Jannis, tuleva vanhus Efraim, sanoi hänelle: «Äiti, herätä minut, kun lakkaat rukoilemasta, niin voimme rukoilla vähän yhdessä». Täten tuleva vanhus Efraim oppi äitinsä ansiosta rakastamaan öistä rukousta jo lapsesta lähtien. Kun hän oli pieni, hänen oli vaikeaa rukoilla pitkään, mutta hän yritti herätä ja rukoilla edes vähän aikaa.
Kuten jo sanoin, gerontissa Theofanon aviomies antoi hänen kilvoitella paastossa ja hengellisessä elämässä, mutta ei itse pyrkinyt noudattamaan hänen esimerkkiään. Hän oli niin sanottu maltillinen kristitty. Hänellä oli oma pieni yritys, puusepänverstas, jossa hän työskenteli poikiensa kanssa opettaen heitä jo pienestä pitäen ja toivoi jättävänsä verstaan heille perinnöksi. Verstaan peri vanhus Efraimin vanhin veli Nikolaos, joka työskentelee siellä vielä tänäkin päivänä omien lastensa ja lastenlastensa kanssa.
Sodan vuodet
Vanhus Efraimin perhe
Dimitrioksella ja Viktorialla oli neljä lasta. Esikoisena syntyi tytär Eleni vuonna 1924. Viktoria oli orpo ja ennen avioitumistaan hänen täytyi elättää itsensä siivoamalla naapureiden luona jo 11 vuoden iästä lähtien. Yksi naisista, joiden luona hän siivosi, oli erityisen hyvä häntä kohtaan, piti hänestä huolta ja auttoi häntä avioitumaankin. Kun Viktorialle syntyi tytär, hän sai nimekseen Eleni tämän naisen kunniaksi. Elenitsa, kuten tyttöä kotona kutsuttiin, kuoli pienenä. Sen jälkeen Viktorialle syntyi kolme poikaa: Nikolaos (1926), Ioannis (tuleva vanhus Efraim, 1928) ja Hristos (1930).

Kreikka miehitettiin Toisen maailmansodan aikaan. Volos ja muut kaupungit kärsivät nälkää. Asukkaiden piti kerätä ruohoa ja syödä sitä jäädäkseen henkiin. Lisäksi rauhanomaisia asukkaita uhkasi aina vaara miehittäjien taholta. Viktorian rukoukset kuitenkin varjelivat hänen perhettään ja lapsiaan näinä vaikeina vuosina. Tuleva vanhus ja hänen veljensä pelastuivat kuolemalta ihmeen kaupalla useammankin kerran.
Noina vuosina Jannis ja hänen veljensä yrittivät jotenkin auttaa vanhempiaan elättämään perhettä ja he myivät kaikenlaista rihkamaa kaupungin torilla: rinkeleitä, kiniiniä, nappeja, tulitikkuja... Kerran kun Jannis ja Nikolaos olivat menossa torille myymään, saksalaiset piirittivät aukion ja ottivat kaikki kiinni ja sanoivat ampuvansa heidät saman tien. Nikolaos oli paria minuuttia aikaisemmin lähtenyt torilta jostakin syystä, ja siksi häntä ei vangittu, mutta Jannis oli yksi niistä, jotka saksalaiset veivät ammuttaviksi.
Viime hetkellä asukkaat saivat saksalaiset suostuteltua päästämään edes naiset ja lapset. Jannis oli melkein viidentoista ikäinen, mutta hän oli pienikokoinen ja laiha ja terveydeltään heikko ja näytti ikäistään nuoremmalta. Kreikassa pienet pojat kulkivat tuohon aikaan kesät talvet lyhyissä housuissa, vähän shortsien tapaisissa. Vanhus oli ikäisiään päätään lyhyempi ja vielä 15-vuotiaanakin hän kulki lyhyissä housuissa. Noina vuosina vaatteet käytettiin kirjaimellisesti loppuun saakka. Sen tähden hän pelastuikin: hän oli pienikokoinen ja laiha ja oli pukeutunut kuin lapsi ja viime hetkellä hänet vapautettiin naisten ja muiden lasten mukana. Saksalaiset ampuivat tuona päivänä kaikki miehet, nuoret ja vanhemmat.
Toisella kertaa sotilaat ottivat Janniksen vanhemman veljen Nikolaoksen kiinni torilla ja hakkasivat hänet puolikuoliaaksi aivan ilman syytä.

Kun pommitus alkoi, Viktoria polvistui ikonien eteen – hänen rukouksensa varjeli hänen perheensä kuolemalta
Noina päivinä oli tavallista nähdä hirtettyjä ihmisiä. Se oli alituisen pelon ja kauhun aikaa. Vain usko ja rukous vahvistivat Viktoriaa ja hänen perhettään. Kun pommitus alkoi, kaikki naapurit pakenivat pommisuojaan, mutta Viktoria polvistui ikonien eteen ja rukoili – niin vahva usko hänellä oli.
Ilmoituksia Herralta

Viktoria oli alusta asti tiennyt, että yhdestä hänen pojistaan tulee munkki. Hän sai siitä kaksi ilmoitusta Herralta. Tässä kerron, miten sain tietää, millaisia ne olivat olleet. Kun keskustelin gerontissa Efraimian ja pyhän Arkkienkeli Mikaelin luostarin sisarten kanssa, he eivät mitenkään muistaneet, millaisia nämä ilmoitukset olivat olleet.
Silloin gerontissa Efraimia sanoi: «On vain yksi keino saada tietää, mitä tapahtui – pitää puhua jonkun kanssa, jolle gerontissa Theofano itse oli kertonut tästä tapauksesta – jonkun, joka oli tuntenut gerontissan hyvin». Silloin pyysin mielessäni gerontissa Theofanoa ja vanhus Efraimia lähettämään sellaisen ihmisen luokseni, sillä en tahtonut kirjoittaa mitään, mikä ei pitäisi paikkaansa.
Viimeisenä päivänä Kreikassa, kun olin yhdessä vanhuksen luostarissa – Herran Taivaaseenastumisen luostarissa Serreksen Protissa – sinne tuli ryhmä pyhiinvaeltajia Voloksesta, vanhuksen ja äiti Theofanon kotikaupungista. Yksi heistä oli Eleni Kseni: kun hän sai tietää, että olin tullut Arizonasta, hän alkoi puhua kanssani ja sanoi, että hän on ollut vanhus Efraimin hengellinen lapsi 12-vuotiaasta lähtien (nyt hän on 65-vuotias). Heti sen jälkeen hän kertoi omasta aloitteestaan, millaisen näyn Viktoria oli nähnyt – juuri siitä ilmoituksesta, joka minulta vielä puuttui kertomuksestani. Kirjoitin hänen sanansa muistiin:
«Gerontissa Theofano, johon tutustuin Portariassa, kertoi kerran äidilleni, miten Herra oli lähettänyt hänelle kaksi merkkiä vanhus Efraimista. Hän oli nähnyt kaksi näkyä unen ja valveen välimailla. Ensimmäisellä kerralla hän oli nähnyt kolme seppelettä, jotka kohosivat taivaisiin. Kaksi niistä oli laakeriseppeleitä ja yksi oli kultainen. Tämä kultainen lensi Pyhän vuoren suuntaan. Hän odotti silloin lasta eikä tiennyt, montako lasta vielä saisi.

Viktoria näki vastasyntyneen poikansa
pappismunkin hahmossa ja igumenin asussa

Kun hänelle syntyi kolmas lapsi, tuleva gerontas Efraim, hän oli seuraavien 40 päivän aikana kerran unen ja valveen rajamailla ja kuuli taas äänen: ”Viktoria, mene ulos katsomaan poikaasi, vanhusta, joka tuli Pyhältä vuorelta”. Viktoria mietti ihmeissään: ”Miten se voi olla mahdollista! Minähän olen juuri saanut lapsen. Milloin ihmeessä hän ehti ryhtyä munkiksi?” Silti hän lähti ulos ja näki vanhuksen: parin päivän ikäisen lapsensa, mutta pappismunkin hahmossa ja täydessä igumenin asussa, kullan ja kukkien koristamassa».
«Ei puoliksi, vaan kokonaan, ja aivan kuten on vaadittu»
Viktoria tiesi, että Janniksesta piti tulla munkki, ja suhtautui häneen sen tähden hyvin vaativasti. Hän oli kuitenkin rakastava äiti, vaikkakin ankara. Vanhuksen veli Nikolaos sanoi, että Viktoria oli aina vaatinut lapsia tekemään kaikki heille annetut tehtävänsä niin kuin piti: «Ei puoliksi, vaan kokonaan, ja aivan kuten oli vaadittu».

Vanhus Efraim lähti Athokselle vuonna 1947. Isä ei olisi tahtonut päästää häntä kotoa eikä antanut siunausta munkiksivihkimiselle, sillä hän tarvitsi apulaisen puusepänverstaalle, jossa oli aina paljon työtä. Silloin äiti auttoi Jannista lähtemään salaa. Tässä tapauksessa hän vastusti miehensä tahtoa, sillä hän tiesi, että Jumala tahtoi, että hänen pojastaan tulisi munkki.

Vanhus Efraim nuorena.


Kun Jannis täytti 19 vuotta ja heidän perheensä rippi-isä, isä Efraim, siunasi hänet lähtemään Athokselle, äiti auttoi salaa poikaansa hankkimaan kaiken matkalle tarvittavan. Isä, joka tiesi poikansa tahtovan lähteä Athokselle, piti häntä silmällä ja vaati, että hän aina kertoisi, missä oli ja mihin aikaan palaisi. Siihen aikaan heidän seurakunnassaan järjestettiin nuorille kristinoppikursseja, joilla Jannis kävi säännöllisesti. Hänen isänsä ei estänyt häntä käymästä näillä oppitunneilla, joita piti heidän rippi-isänsä, isä Efraim. Kun koitti päivä, jolloin Jannis oli lähdössä Athokselle, äiti neuvoi häntä jättämään isälle lapun, että hän on lähtenyt kristinoppikurssille ja palaisi myöhemmin. Vanhus kertoi, että se jopa vastasi todellisuutta: mitä muuta hän aluksi teki Athoksella kuin opetteli kristinuskoa?
Jannis jätti lapun, otti tarvittavat tavarat ja lähti jalkaisin kohti satamaa lähteäkseen laivalla Athokselle. Isä palasi töistä ja kysyi Viktorialta, missä poika oli. Viktoria näytti hänelle lapun, ja isä rauhoittui sen luettuaan. Mutta kun Jannis ei palannut kurssilta tavalliseen aikaan, isä hermostui ja alkoi kysellä vaimoltaan tarkemmin. Lopulta Viktorian oli pakko sanoa totuus. Silloin isä sanoi kiukuissaan: «Ja sitähän ei tapahdu», ja ajoi vauhdilla satamaan toivoen ehtivänsä hakemaan pojan kotiin. Matkalla hän kaatui pyörällä ja satutti itseään sen verran, ettei enää pystynyt ajamaan, vaan joutui palaamaan kotiin tyhjin toimin. Vanhus sanoi myöhemmin, että oli ilmeisesti ollut Jumalan tahto, että hän lähti laivalle juuri tuona päivänä ja pääsi Athokselle.
Munkiksivihkimys
Athokselta hän kirjoitti äidilleen vain yhden kirjeen, jossa kertoi: «Äiti, me emme täällä peseydy vedellä, vaan kyynelillä». Sen jälkeen hänestä ei moniin vuosiin kuulunut mitään. Kuten tiedämme, vanhus Efraim lähti Athokselta maailmaan ensimmäistä kertaa käydäkseen gerontas Joosefin viimeisen tahdon mukaisesti kotikaupungissaan Voloksessa ja ryhtyäkseen siihen aikaan Stagiateksessa Pilion alueella asuneen sisariston hengelliseksi ohjaajaksi. Silloin hän tapasi äitinsäkin, ja kuten tiedämme, äiti ei edes tuntenut poikaansa; niin paljon vanhus oli muuttunut askeettisissa kilvoituksissa viettämiensä vuosien aikana.
Vuonna 1962 Voloksen sisaristo hankki vanhus Efraimin siunauksesta pienen maa-alueen vuorelta Portariasta Ylä-Voloksessa rakentaakseen sinne luostarin. Aikaisemmin tuolla alueella ei ollut luostareita. Sinne tuotiin samalla Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni, joka oli sitä ennen sijainnut Stagiateksen talossa.
Kun ikoni oli siirretty uuteen paikkaan, siellä ryhdyttiin korjaamaan rakennusta ja vuonna 1963 sisaristo siirtyi Portariaan. Pian vanhus Efraim toimitti uudessa luostarissa ensimmäisen nunnaksivihkimyksen: hän vihki nunnaksi oman äitinsä Viktorian ja antoi hänelle vihkimyksessä nimen Theofano, samoin kuin äitinsä ystävän, jolle hän antoi nimeksi Matrona. Vanhus Efraim nimesi äitinsä autuaan keisarinna Theofanon († 893/894), keisari Leo Viisaan puolison kunniaksi Vanhus Efraim kunnioittaa keisarinna Theofanoa suuresti ja siksi hän antoi äidilleen nimen keisarinnan kunniaksi. Myöhemmin monet igumeniat ja nunnat ovat saaneet vanhukselta tämän saman nimen.
Ensimmäinen ja paras kuuliaisuussisar
Nunnaksivihkimyksen jälkeen gerontissa Theofano ei jäänyt Portariaan, vaan palasi joksikin aikaa kotiinsa. Sitä ennen hänen puolisonsa, vanhus Efraimin isä, oli jo kuollut, mutta pojista nuorin, Hristos, ei ollut vielä avioitunut. Gerontissa asui kotonaan nuorimman poikansa kanssa aina siihen asti, kunnes hän meni naimisiin, ja sen jälkeen äiti Theofano siirtyi lopullisesti Portariaan luostariin.
Pian äitinsä nunnaksivihkimyksen jälkeen vanhus Efraim vihki nunnaksi Marian, jolle hän antoi nimeksi Makrina. Makrinasta tuli Portarian luostarin igumenia. Gerontissa Theofano oli hänen kumminaan nunnaksivihkimyksessä ja siksi äiti Makrina piti häntä ohjaajanaan ja hengellisenä äitinään. Portariassa he asuivat vuosikausia samassa keljassa ja jatkoivat yhteisiä rukouskilvoituksiaan aivan kuin olivat tehneet vielä maailmassa ollessaan, kun he Viktorian kotona sulkeutuivat öisin keittiöön rukoilemaan polvillaan. He olivat suuria rukoilijoita. Paikalliset asukkaat todistavat nähneensä, että öisin luostarista kohosi taivaisiin kaksi tulipatsasta – gerontissa Theofanon ja Makrinan rukoukset.
Siten gerontissa Theofanosta tuli poikansa ensimmäinen ja paras kuuliaisuussisar. Kuten nunnat kertovat, hän oli aidosti kuuliainen ja rukoili katkeamatta, ja sen tähden hän kohtasi paljon kiusauksiakin.
Gerontissa tuli kirkkoon aina ensimmäisenä
Gerontissa Theofano asui Portariassa vuoteen 1983 saakka. Siihen mennessä hänen terveytensä oli alkanut heiketä eikä Portarian ilmasto enää sopinut hänelle. Siksi vanhus Efraim päätti siirtää hänet äskettäin avattuun Arkkienkeli Mikaelin luostariin Thassoksen saarelle. 
 
Arkkienkeli Mikaelin luostari, Athoksen Filotheoksen luostarin podvori.


Thassoksen luostarin sisaret kertoivat gerontissa Theofanon viimeisistä ajoista heidän luostarissaan. Gerontissa tuli aina ensimmäisenä kirkkoon. Palveluksissa hän seisoi aina eikä koskaan istuutunut. Kreikkalaisissa kirkoissa on seinille sijoitettujen stasidien lisäksi tavallisesti vielä tuoleja riveissä kirkon takaosassa, ja joskus edessäkin, ja rukoilijat istuutuvat välillä lepäämään, sillä luostarissa jumalanpalvelukset ovat hyvin pitkiä.
Uupumattoman rukouksensa takia gerontissa sai kärsiä paljon pahojen henkien tähden
Gerontissa Theofano seisoi aina myös silloin, kun luki Jeesuksen rukousta rukousnauhallaan. Rukousnauhaa hän ei koskaan päästänyt käsistään. Väsymättömän rukouksensa takia hän sai kärsiä paljon pahoista hengistä, jotka hän kuuli ja joita hän näki omin silmin. Hän kertoi sisarille, että aina, kun hän meni keljaansa levähtääkseen ennen yöpalvelusta ja kävi pitkäkseen vuoteelle, pahat henget ryntäsivät hänen kimppuunsa eivätkä antaneet hänen nukahtaa. Ne kutsuivat häntä: «Hei, vanha akka», kiskoivat häntä kaikkiin suuntiin ja heittivät peiton lattialle. Hän näki ne omin silmin. Kerran ne kiusasivat häntä siinä määrin, ettei hän lainkaan pystynyt nukahtamaan illalla. Vähää ennen palveluksen alkua ne jättivät hänet lopulta rauhaan ja gerontissa torkahti. Mutta sitten sisaret alkoivat jo kutsua palvelukseen lyömällä semantroniin. Kun he huomasivat, ettei gerontissa tullut kirkkoon, sisar Isidora lähti hakemaan häntä keljasta. Hän koputti oveen, mutta äiti Theofano luuli, että paha henki on palannut kiusaamaan häntä, ja vastasi oven takaa: «Mene pois, älä enää lyö minua!» Sittemmin hän kertoi, että paha henki oli hakannut häntä kaiken yötä antamatta hänen nukkua.

Viimeinen koettelemus

Kun gerontissa täytti 92 vuotta (20. joulukuuta vuonna 1983), hän sai aivoinfarktin ja halvaantui. Ennen sairastumistaan hän oli aina itse pitänyt itsestään huolta ja auttanut vielä keittiössäkin ja muissa taloustöissä, tehnyt sisarille ruokaa ja opettanut heitä leipomaan prosforoita. Hän oli erinomainen taloudenhoitaja ja hyvin uuttera eikä koskaan pysähtynyt lepäämään. Hän joko teki työtä tai rukoili kaiken aikaa.
Ensimmäisenä paastona aivoinfarktin jälkeen kaikki luulivat, että hän kuolisi. Vanhus Efraim tuli Thasokselle Pyhältä vuorelta ja vietti koko Suuren paaston 40 päivää äitinsä vierellä. Hän näki äiti Theofanon ympärillä paljon pahoja henkiä, jotka eivät antaneet hänen sielulleen lepoa. Vanhus Efraim alkoi rukoilla palavasti ja pyysi Herraa päästämään hänen äitinsä pahojen henkien vallasta. Hänen rukoustensa ansiosta gerontissan vointi koheni, hän palasi tajuihinsa ja oli aivan selkeä autuaaseen loppuunsa saakka, joka koitti kahta vuotta myöhemmin. Yhdessä nauhoitetussa puheessaan vanhus Efraim kertoi äitinsä autuaasta kuolemasta.
Vanhus Efraimin kertomus gerontissa Theofanon autuaasta kuolemasta
Vanhus Efraim äitinsä haudalla


«Thassoksen saaren ilmasto sopi hänelle paremmin kuin Portarian ilmasto, joten siirsin hänet Thassokselle. Hänen elämänsä loppu läheni hiljakseen. Hän halvaantui kaksi vuotta ennen kuolemaansa, 93 vuoden iässä, eikä enää noussut vuoteeltaan. Mutta, Jumalan kiitos, Evankeliumissa sanotaan: Jokainen, joka Minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän (Matt. 19:29).
Näin kävi minun äidillenikin: sairautensa aikana häntä ympäröivät huolehtivaiset tyttäret, luostarisisaret, jotka pitivät hänestä huolta hyvin innokkaasti. Mistä nykyään voitte löytää tällaista rakkautta maailmasta? Sairaanhoitaja, joka piti äidistäni huolta, yksi luostarin sisarista, rakasti äitiäni niin, ettei sitä voi sanoin kuvata. Hän oli niin hieno ja kiltti, että jopa nukkuikin samassa keljassa äitini kanssa.
Kun äidin sairaudessa koitti kriisi, tapahtui jotakin hyvin harvinaista – ja jos tapahtuukin, vain hengellisten ihmisten kohdalla, koetteeksi ja kokemukseksi. Oli ilta ja äiti oli jo monen päivän ajan maannut kuin kuollut ikään syömättä ja juomatta ja silmiään avaamatta. Ei tippaakaan vettä, joten hän oli jo kuivunut ja makasi silmät kiinni, kuten kuolevat ihmiset yleensä.
Ja kun hän oli tällaisessa tilassa, olin hänen vierellään sairaanhoitajanunnan ja luostarin igumenian kanssa. Oli jo pimeää, lampukka paloi. Edellisiltana hän oli hetkeksi avannut silmänsä suurin piirtein samoihin aikoihin. Nytkin hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen ikään kuin odottaen, että jotakin tapahtuisi saman tien tai oli jo tapahtunut, hiukan levottomana, aivan kuin olisi kuunnellut jotakin tai nähnyt jotakin tai jonkun. Hän oli maannut tiedottomana jo monta päivää ja nyt hän ensimmäistä kertaa osoitti jonkinlaista kiinnostusta ympäröivää maailmaa kohtaan. Hän makasi avoimin silmin voimatta liikkua ja katseli sivuilleen, oikealle, vasemmalle, alas, ylös. Ja sitä mukaa kun aika kului, hänen kasvoillaan näkyi kauhea agonia ja hirveä pelko, todellinen pelon ryöppy. Hänen kasvoiltaan heijastui samanlainen kauhu kuin ihmisellä, jota tappaja lähestyy veitsi kädessä.
 
«Pelasta, Jumalanäiti! Pelasta, Jumalanäiti!»
Aloin siunata häntä ristinmerkillä ja toistin ääneen Jeesuksen rukousta, jotta hän rauhoittuisi. Ymmärsin, että pahat henget koettelivat häntä. Jonkin ajan kuluttua vaara oli ohi ja näkymättömät voimat poistuivat. Äiti rauhoittui, hän oli vielä tajuissaan. Silloin kysyin häneltä: “Äiti, mitä se oli? Mitä sinulle tapahtui?” – “Voi, niitä on niin monta! Niin paljon!” Ja siitä hetkestä alkaen äiti alkoi rukoilla: “Pelasta, Jumalanäiti! Pelasta, Jumalanäiti!” Tätä rukousta hän toisti päivin ja öin. Hän ei enää vaiennut, vaan anoi yötä päivää Jumalanäidiltä pelastusta.
On todella hämmästyttävää, ettei hänellä ollut minkäänlaisia ajatuksia, pelkkä rukous vain, vaikka sairaat ihmiset usein antavat helposti periksi kaikenlaisille ajatuksille ja mielikuville. Elämäntapansa, alituisten kilvoitusten, ansiosta äiti sai hankittua aivan erityislaatuisen kärsivällisyyden lahjan, ja tämä kärsivällisyys auttoi häntä pysymään koko ajan rukouksessa. Minä kysyin häneltä: ”Mitä tapahtui?” ja hän vastasi: ”Jumalanäiti auttaa minua!” ja rukoili edelleen: ”Pelasta, Jumalanäiti! Pelasta, Jumalanäiti!”
Jonkin ajan kuluttua hänen kärsimyksensä lakkasivat ja hän rauhoittui ja sulki silmänsä. Seuraavana päivänä hän avasi silmänsä tuohon samaan aikaan. Sama pelko ja agonia heijastuivat taas hänen kasvoiltaan ja kaikki toistui edellispäivän tapaan. Se oli hyvin kiduttavaa.
Minua alkoi vaivata kysymys, miksi pahalla hengellä on valtaa tämän pyhän sielun ylle? Ymmärsin kyllä, että hänen oli sallittu kohdata tämä kiusaus, jotta hän saisi itselleen kruunun ja voisi tämän koettelemuksen kautta saada uskallusta Jumalan edessä. Kun hän oli tässä tilassa, sanoin itselleni: ”Tämän ei pidä jatkua. On aika saada tämä loppumaan”. Menin keljaani, polvistuin ja aloin rukoilla: ”Herra, minä pyydän Sinua joko ottamaan hänet heti nyt luoksesi, jotta hän saisi levon, sillä hän on levon ansainnut, tai ajamaan pahan hengen kauemmas tästä pyhästä sielusta. Hän on jo uurastanut Sinun tähtesi niin paljon, että nyt hänelle on koittanut levon aika”. Sillä tavoin minä rukoilin.
Kun äidin silmät avautuivat seuraavana päivänä tuohon samaan aikaan, hän oli levollinen. ”Äiti, miten voit?” ”Ne lähtivät...” Koettelemus oli päättynyt. Siitä hetkestä alkoi hänen autuaan elämänsä viimeinen autuas vaihe. Hän oli tässä autuaassa tilassa monen päivän ajan. Hänen ulkonäkönsä muuttui vähitellen, hän kaunistui kaunistumistaan. Tämä kauneus ei tietenkään ollut fyysistä, vaan hengellistä. Minun teki mieli ottaa hänestä valokuvia. Jumalan armo näkyi hänessä selvästi. Siten hän vähitellen lähestyi kuolemaansa».
«Näin, kuinka hänen sielunsa kohosi taivaisiin kohtaamatta mitään esteitä»
«Seuraavana vuonna tulin Kristuksen syntymäjuhlan jälkeen luostariin tapaamaan häntä”, starets Efraim jatkoi kertomustaan. ”Hän keskusteli kanssani, tajusi, mitä tapahtui, ja toisti rukousta lakkaamatta. Hänen elämänsä viimeisillä hetkillä hänen kasvonsa kirkastuivat ja autuus loisti niistä. Hän kääntyi oikealle, avasi silmänsä ja katsoi siihen suuntaan ikään kuin olisi nähnyt siellä jotakin. Sillä hetkellä suuri pääsiäisilo ja ylösnousemuksen ilo valtasivat minun sieluni aivan kuin kymmenen pääsiäisyön armovoima olisi yhtäkkiä vallannut minut.
Koin sellaisen tunteen ensimmäistä kertaa elämässäni. Kun ohjaajavanhukseni Joosef siirtyi Herran tykö koin tietenkin myös jotakin erityistä, mutta tämä tapahtui minulle läheiselle ihmiselle. Koin ja tunsin tuona hetkenä sellaista iloa ja onnea... en osaa sanoa, miten se tapahtui, mutta minä näin, kuinka hänen sielunsa kohosi taivaisiin kohtaamatta mitään esteitä.
Kun lääkäri saapui, hän ei voinut uskoa, että äiti oli jo kuollut, sillä hän näytti niin elävältä. Hänen ruumiinsa oli lämmin ja pehmeä aivan kuin elävän ihmisen. ”Herra, armahda! Minä en voi uskoa tätä!” lääkäri huudahti. Se oli maatumattomuutta. Sanoin lääkärille, että Kristus oli sanonut, että kuolema on pelkkää unta ja että jokainen ihminen herää Hänen toisen tulemuksensa päivänä, kun arkkienkeli soittaa torvea.
Kun lääkäri lähti, me ompelimme gerontissan mantiaan ja koristelimme sen kolmella ristillä. Sitä tehdessämme koin edelleen samaa pääsiäisriemua niin voimakkaasti, että olisin tahtonut lähteä ulos ja veisata ”Kristus nousi kuolleista!” Hän oli niin kaunis kuoltuaan. Hän oli 95 vuoden ikäinen, mutta näytti 15-vuotiaalta. Se oli koko hänen elämänsä, kaikkien hänen kilvoitustensa tulosta, palkinto niistä».
Hänen jäännöksensä olivat «hyvin kauniit»

Gerontissa Theofanon hauta luostarin hautausmaalla. Siinä ei enää ole ristiä, sillä hänen jäännöksensä on jo otettu pois ja hauta on tyhjä.




Luostarisisaret kertoivat minulle, että kun gerontissa Theofanon arkkua kannettiin luostarin hautausmaalle, lampaat ryntäsivät perään ja kyyhkyset tulivat lentäen. Lampaat olivat omin neuvoin hankkiutuneet ulos aitauksestaan ja ne juoksivat haudalle yhtaikaa määkien. Sitten ne kääntyivät takaisin ja palasivat tarhaansa. Sen jälkeen jostakin ilmaantui parvi kyyhkysiä. Ne lensivät arkun yli ja häipyivät korkeuksiin.
Gerontissa Theofanon jäännökset olivat «hyvin kauniit». Kreikassa on yhä edelleenkin tapana kaivaa jäännökset haudasta kolmen vuoden kuluttua ja siirtää luut luuhuoneeseen – ei vain Athoksella, vaan myös muissa luostareissa ja jopa tavallisilla hautausmailla. Jäännösten ulkonäön ja värin perusteella arvioidaan edesmenneen kuolemanjälkeinen tila. Kun esimerkiksi ruumis ei maadu tai jäännökset haisevat pahalta, jälkeenjääneet tajuavat, että edesmenneen sielu voi huonosti ja se tarvitsee rukousapua. Silloin sukulaiset tilaavat neljänkymmenen liturgian palveluksia ja jakavat almuja köyhille edesmenneen sielun hyväksi. On myös tiettyjä merkkejä, joiden perusteella havaitaan, että edesmenneen sielu on saanut armon Jumalan luona: luut ovat muuttuneet meripihkan värisiksi ja ne tuoksuvat hyvältä. Joskus joidenkuiden ortodoksien jäännökset löytyvät myös maatumattomina.
Vanhus Efraim pitää gerontissa Theofanon pääkalloa käsissään. (Huom! Toisissa lähteissä kuvassa mainitaan olevan vanhus Joosef Hesykastin pääkallon).

Kun gerontissa Theofanon hauta siis avattiin, hänen jäännöksensä tuoksuivat hyvältä ja luut olivat meripihkan väriset, minkä perusteella voitiin määritellä, että hänen sielunsa oli saavuttanut pelastuksen. Hänen päätään varten tehtiin pyhäinjäännösarkku, jossa se nytkin lepää pyhän arkkienkeli Mikaelin luostarissa Thassoksen saarella.
Pyhien isiemme esirukousten tähden Herra, Jeesus Kristus, meidän Jumalamme, armahda meitä!

28. lokakuuta 2016 

Tämän artikkelin käännöksen julkaisuun on saatu lupa Pravoslavie.ru-sivustolta.


perjantaina

Katkelmia kirjasta "Pyhän Vuoren isiä ja elämää"




Yhdessä vaiheessa isä Anthimos viipyi pitkähkön aikaa Athoksen huipun rauhassa. Ruokasalin hoitaja, isä Viktor, oli kovin levoton ja rukoili, että Jumala valaisisi vanhusta tulemaan luostariin, jotta hän saisi tältä hengellistä hyötyä. Hän myös ajatteli mielessään: "Ehkäpä vanhuksen kilvoitusvaivat erämaassa ovat uuvuttaneet hänet. Jos hän olisi täällä, tarjoaisin hänelle jotakin syötävää - tekisin hänelle teetä."

Seuraavan päivän aamuna vanhus saapui luostariin ja sanoi leikkisästi ystävälleen: "Kas, tässä olen. Toiveesi mukaan tulin Athokselta lopen uupuneena ja jalat kivistä verillä. Onko teesi tällaisen vaivannäön arvoinen?!" Veli huomasi vanhuksen ennaltanäkemisen armolahjan ja pyysi anteeksi vaivannäköä, jonka tuli tälle aiheuttaneeksi.

- Luvusta: "Pappismunkki Anthimos, Kristuksen tähden houkka"




Vanhus Augustinoksen suurella rakkaudella ja nöyryydellä ei ollut rajoja. Joskus hän sanoi minulle, että paholainen oli ilmestynyt hänelle hänen keljassaan* hirmuisen koiran hahmossa. Se syöksi tulta suustaan ja hyökkäsi hänen kimppuunsa kuristaakseen hänet, sillä se tunsi palavansa hänen rukouksistaan, kuten se itse sanoi. Vanhus Augustinos otti paholaisen kiinni, paiskasi sen seinää vasten ja sanoi: "Kurja paholainen, miksi sinä sodit Jumalan luomia ihmisolentoja vastaan?" Sitten vanhus jatkoi ja sanoi minulle: "Paholainen oli kyllä vahva, mutta niin olin minäkin; liimasin sen seinään. Myöhemmin omatuntoni kuitenkin alkoi syyttää minua kovasti, koska löin paholaista. Odotin kärsimättömänä aamun koittoa mennäkseni rippi-isäni luokse synnintunnustukselle, sillä olin tullut lyöneeksi paholaista. Heti päivän valjettua menin Provataan rippi-isäni luo ja tunnustin syntini. Hän oli kuitenkin hyvin lempeä minua kohtaan eikä antanut minulle lainkaan epitimiaa*, vaan käski minun osallistua Ehtoolliseen..."

- Luvusta: Vanhus Augustinos


Pyhän Vuoren vanhus Paisios: Pyhän Vuoren isiä ja elämää


*kelja: sekä maja että munkinkammio. Athoslainen kelja käsittää pienen kirkkosalin ja munkkien asuinhuoneet. Sen johdossa on vanhus, jonka kuoltua pääluostari yleensä luovuttaa keljan hänen seuraajalleen.
*epitimia: synnintunnustuksen yhteydessä annettava katumusharjoitus, jolla on kasvatuksellinen luonne