perjantaina

Siunatut isäni...


Kuvassa arkkimandriitta Efraim Filotheoslainen.



"Siunatut isäni, jos teidän olisi mahdollista palata vähäksi aikaa Athokselle, jossa kilvoittelitte sielunne pelastumiseksi, löytäisittekö saman elämäntavan, jonka te niin monin vaivoin ja uhrauksin säilytitte? Tuntisitteko saman itsekieltäymyksen hengen joka teitä innoitti vaalimaan kaiken olennaisen sisältäviä vanhoja perinteitä? Näkisittekö kilvoituksen hikipisaroita, iloa tuottavan murheen kyyneleitä? Tapaisitteko saman köyhyyden, kaiken uudenaikaisen ja maailmallisen halveksunnan, hiljaisuuden, mielen ja sydämen täydellisen suuntautumisen Jumalaan, mikä vallitsi siellä teidän aikananne? Näkisittekö tämän päivän munkeilla kuluneet rukousnauhat, tuhannesti paikatut haalistuneet alusviitat, mietteliäät ilmeet, alasluodut silmät? Kohtaisitteko heissä saman iankaikkisuuden janon, joka kalvoi teitä tuskallisissa taisteluissanne? Vai palaisitteko pettyneinä taivaan kirkkauteen? Kääntäisittekö kasvonne pois meistä veltoista ja välinpitämättömistä?

Pyhät isät, minä olen ensimmäisenä kavaltanut teidän jättämänne perinnön. Ehkä meitä on muitakin. Ottakaa sen tähden vastaan arvottomien lastenne pyyntö:

Olkaa välittäjinämme, rukoilkaa yhdessä Äitimme, kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän, Athoksen Kuningattaren kanssa Hänen Poikaansa ja meidän Herraamme, Häntä jonka nimi on painunut syvälle mieleenne ja sydämeenne ja joka oli suussanne "makeampi hunajaa ja mehiläisen mettä". Anokaa, että teidän perintönne säilyisi turmeltumattomana, ettei Pyhän Vuoren perinteen kultainen ketju pääsisi katkeamaan, vaan että se jatkuisi pyhittäjä Pietari Athoslaisesta aina Vuoren viimeiseen munkiin saakka."





Lainaus arkkimandriitta Kerubimin teoksesta "Jumalanäidin puutarha"

sunnuntaina

Suloinen Rakkauteni - My Sweet Love




"Oli eräs nuori mies, Laurentios-niminen maallikko, jota vaivasivat pitkävihaisuuden ja kateuden himot. Hiljalleen - rippi-isän ja hengellisen kirjallisuuden avulla - hän kuitenkin vapautui näistä himoista. Hän alkoi rakastaa muita ihmisiä ja erityisesti Kristusta. Hänen sydämessään paloi voimakas rakkaus Kristusta kohtaan.

"Minä en enää kestä! Menen Jerusalemiin kunnioittamaan Kristuksen pyhää hautaa," hän sanoi. Hänen rippi-isänsä antoi hänelle luvan lähteä. Niinpä nuori mies meni Pyhälle maalle kävellen.

Kun hän saapui Jerusalemiin, hän meni Pyhän haudan kirkkoon. Siellä hän kumartui maahan ja jäi siihen pitkäksi aikaa.

Kun hän oli ollut paikallaan todella pitkään, vartija tuli paikalle. Vartija aikoi kehottaa nuorta miestä lähtemään paikalta, mutta löysikin nuorukaisen kuolleena.

Joitakin ihmisiä tämä tapaus häiritsi. Niinpä vaadittiin ruumiinavausta. Ensin avattiin nuoren miehen kallo - sieltä ei löydetty mitään selitystä. Tämän jälkeen lääkärit avasivat nuoren miehen sydämen. Sen sisältä löytyi jotain todella yllättävää! Miehen sydämeen oli kirjoitettuna kultaisilla kirjaimilla: "Jeesus Kristus, suloinen rakkauteni."

Laurentios oli kuollut suuresta rakkaudestaan Kristusta kohtaan. Tapauksesta ovat kertoneet Pyhän haudan munkit. Ja kyseessä oli siis maallikko."


- Pyhän Andreaan skiitan johtaja, arkkimandriitta Efraim

seminaarista "Synti sielullis-ruumiillisena sairautena" (2009)



There was a youngster named Laurentios, a layman, who was troubled by the passions of unforgiveness and envy.

Little by little, with the help of his father confessor and spiritual literature, he was freed from these passions. He began to love other people and especially Christ. A strong love for Christ burned in his heart.

"I cannot take it anymore! I will go to Jerusalem to venerate the Holy Sepulchre," he said. His father confessor gave him a blessing to go. So the young man went to the Holy Land by foot.

When he arrived to Jerusalem, he entered the Church of the Holy Sepulchre. There he made a prostration and stayed in the ground for a long time.

When he had been there for a really long time, the guard came to the site. The guard was about to tell the young man to leave the spot but he found him dead.

This incident troubled some people. Therefore an autopsy was demanded by them. First they opened the skull of the young man. No explanation was
found from there. Then the doctors opened the heart of the young man. Inside of it they found something really surprising! There it was written in golden letters:
"Jesus Christ, my sweet love."

Laurentios had died of his great love for Christ. This incident was told by the brotherhood of the Holy Sepulchre. And the man, Laurentios, was a layman."




- Archimandrite Ephraim, 

Prior of the Skete of Saint Andrew, "Serai",

from the seminary "Synti sielullis-ruumiillisena sairautena" (2009)








Iloitkaa pyhät isämme Paisios ja Porfyrios!






"Ylistäkäämme uskovaiset yhteen ääneen häntä, jonka Jumala näinä koettelemusten aikoina lähetti meitä lohduttamaan ja ohjaamaan. Ylistäkäämme ihmeellistä Paisiosta, joka kilvoitteli innokkaasti ja Valtiasta miellyttäen ja paloi rakkaudesta koko maailmaa kohtaan sekä antoi sydämensä pantiksi meidän ja meidän pelastuksemme tähden. Kiittäen huutakaamme hänelle: Iloitse, siunattu isä Paisios, viimeisten aikojen valistaja." (1. kontakki Akatistoksesta pyhälle isällemme Paisios Athosvuorelaiselle)


"Veisatkaamme täydestä sydämestä ylistystä Porfyriokselle, Lohduttajahengen pyhälle temppelille ja kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän rakkaalle ystävälle. Hän rakastaa ja suojaa kaikkia, parantaa kaikki ja rukoilee, että saavuttaisimme jumaloitumisen. Siksi me huudamme: iloitse, pyhä Porfyrios." (1. kontakki Akatistoksesta pyhälle isällemme Porfyrios Kausokalivialaiselle)

 




Akatistokset Kirjakauppa Filokaliasta.


perjantaina

Konsertti, sunnuntaina 18.11. kello 14

Viulistit Juhani Palola ja Erkki Palola sekä pianisti Rauno Jussila

Lammin Panagiassa

sunnuntaina 18.11. kello 14

 



TERVETULOA

korkeatasoiseen klassisen musiikin konserttiin!




Konsertin ohjelmisto koostuu Joseph Haydnin, Teodor Nicolau’n, Maurice Ravelin, Moritz Moszkowskin musiikista sekä Eero Hämeenniemen teoksesta ”Waiting for the Sunrise”, jonka esiintyjät pian äänittävät.

Konsertoiva kolmikko on kovan tason ammattimuusikkoja. Juhani Palola on toiminut pitkään mm. Sveitsissä Rorschachin pedagogisen korkeakoulun viulunsoiton professorina, mutta esiintynyt myös kapellimestarina Suomessa ja ulkomailla. Erkki Palola puolestaan on toiminut mm. Radion Sinfoniaorkesterin ensiviulistina ja konserttimestarina, Helsingin kaupunginorkesterin ensimmäisenä konserttimestarina ja ensiviulistina, minkä lisäksi hän on nauhoittanut paljon Yleisradiolle ja televisiolle sekä myös säveltänyt itse. Rauno Jussila taas on pianonsoiton opettajana ja myös konsertoivana pianistina suomalaisille niin tuttu, erityisesti nykyään Ortodoksisen kirkon piirissä, ettei hän esittelyjä kaipaa!

Konserttiin on vapaa sisäänpääsy, mutta käsiohjelma maksaa 10 euroa. Konsertin tuotto käytetään Athos-Säätiön hankkiman flyygelin oston lyhennykseen.

Väliajalla on mahdollisuus nauttia vahvat kahvit hyvien leivonnaisten kanssa Panagian viihtyisässä kahvilassa.


Panagian puistotie

16900 LAMMI

lauantaina

Iloitse, pyhittäjäisä Arsenios!


Dimitrios Vernezoksen maalaama fresko pyhästä Arsenios Kappadokialaisesta on Lammin Panagiassa Ilosanoman kappelissa.


Pyhä Paisios kirjoittaa teoksessaan Pyhä Arsenios Kappadokialainen:


"Monilla kyläläisistämme oli se käsitys, että Isä Arsenioksen, Hatžiefendiksen, ruumis olisi säilynyt maatumattomana, kuten lukuisten Pyhien kohdalla on käynyt, eivätkä he kunnioitussyistä siksi rohjeneet avata hänen hautaansa normaaliin tapaan.* Enää ei puolestaan ollut mahdollista se, että kaikki entiset farasalaiset olisivat kokoontuneet yhteen miettimään joukolla kysymystä haudan avaamisesta, sillä muuttonsa jälkeen he olivat levittäytyneet kaikkialle Kreikkaan Isä Arsenioksen ennustuksen mukaan. Isä Arsenios näet sanoi ennen kreikkalais-turkkilaista väestönvaihtoa: "Kun menemme Kreikkaan, kylämme hajaantuu ympäriinsä. Siitä tulee oikea sillisalaatti." Itsestään hän taasen sanoi: "Minä elän Kreikassa vain neljäkymmentä päivää ja kuolen siellä eräällä saarella." Nämä sanat kävivät todellakin kaikki toteen: kylämme joutui kokemaan sellaisen hajaannuksen, etteivät sen asukkaista monet tunne omia sukulaisiaan, eivätkä edes tiedä, ovatko nämä elossa vaiko kuolleet.

Kaikkea tätä ajatellessani päätin mennä yksin Kerkyraan nostaakseni hänen maalliset jäännöksensä haudasta ja siirtääkseni ne toiseen paikkaan. En kylläkään tiedä, kumpaan päätökseni perustui enemmän: hurskauteen vaiko röyhkeyteen.

Koko matkani ajan monet ajatukset vaivasivat minua, kuten se, mitä tekisin, jos löytäisinkin Isä Arsenioksen ruumiin maatumattomana, sillä silloin kerkyralaiset eivät varmasti antaisi minun ottaa sitä mukaani. Siitä kuitenkin olin täysin vakuuttunut, että kykenisin paikantamaan hänen hautansa, sillä vuonna 1945 sisarukseni olivat löytäneet sen ja lähettäneet minulle sieltä vähän multaa. Sen me levitimme Prodromoksen pyynnöstä erään kyläläisemme haudalle, koska hänen ruumiinsa ei ollut maatunut, ja niin se tämän jälkeen maatui. Prodromos kertoi minulle myös syyn, miksi kyläläisen ruumis ei aiemmin ollut maatunut.

Nykyisin pyhän Arsenioksen (tyhjälle) haudalle Kerkyran (eli Korfun) saarella ohjaa tämä kyltti. Kuva on otettu Athos-säätiön järjestämältä pyhiinvaellukselta vuonna 2016.

Saavuin siis Kerkyraan vuoden 1958 lokakuussa ja siellä satoi yhtenään. Hautausmaan pappi kehotti minua tulemaan uudestaan jonakin toisena vuodenaikana tai odottamaan sitä, että sade lakkaisi. Minä sanoin hänelle: "Minä tulen huomenaamuna tänne hautausmaalle, ja Isä Arsenios auttaa minua."

Seuraavan päivän aamuna lähdin liikkeelle rankkasateen saattelemana, mutta heti, kun saavuin hautausmaalle, tuo voimakas sade taukosi ja aurinko tuli esiin pilviverhon takaa. Isä Arsenioksen luitten nosto haudasta tapahtui täyden luonnonrauhan vallitessa. Pappi luki trishagioninkin. Kun sitten lähdin Isä Arsenioksen maallisten jäännösten kanssa, voimakas sade alkoi uudelleen. Silloin pappi sanoi: "Tuo Isä teki sen odottamasi ihmeen."


Täältä pyhä Paisios haki pyhän Arsenioksen pyhäinjäännökset eli pyhän Arsenioksen (tyhjä) hauta Kerkyralla.


Saavuin sitten hotelliin. Sijoitin matkalaukun, johon oli pannut Isä Arsenioksen luut, tyynyni päälle ja avasin laukun nähdäkseni ne ja rukoillakseni niiden edessä polvillani. Kun päivä jo oli pimentynyt, sytytin valon, jotta näkisin Isä Arsenioksen pyhittyneet jäännökset myös yön aikana ja voisin jatkaa rukoustani samalla tapaa.

Illalla yhdeksän tai kymmenen maissa maailmassa käytössä olevan ajanmittaustavan mukaan, kun olin siinä polvillani rukoilemassa, kuulin karkean äänen, joka sanoi minulle uhkaavaan sävyyn: "Mitä Pyhäinjäännöksiä nuo ovat olevinaan?" Samassa tunsin, kuinka jokin voima kävi kimppuuni. En nähnyt sen hahmoa kokonaisuudessaan, vain kaksi mustaa ja vastenmielistä kättä, jotka puristautuivat tiukasti kurkkuni ympärille tukehduttaakseen minut. Tuona hetkenä, jolloin olin vaarassa, huusin lujaa, vaikka en tiedä mistä se tulikin mieleeni: "Pyhä Arsenios, auta minua!" Silloin tunsin välittömästi toisenlaisen voiman, vahvan atleetin, tarttuvan kiinni noihin kauhistuttaviin käsiin ja paiskaavan ne etäämmäksi sekä vapauttavan minut. Sen jälkeen sydämeni sykki taas suloisesti ja jatkoin rukoustani entistä suuremmalla kunnioituksella Isä Arseniosta kohtaan...."


Pyhä Paisios pyhän Arsenioksen reliikkien äärellä.




*Kreikassa on tapana avata hauta noin kolmen vuoden kuluttua hautaamisesta ja nostaa vainajan luut ylös.


Pyhän Arsenioksen elämään voi tutustua täällä. Pyhän Paisioksen hänestä kirjoittaman teoksen "Pyhä Arsenios Kappadokialainen - elämä ja ihmeet" voi tilata mm. Kirjakauppa Filokaliasta tai Valamon Tuohuksesta. Kirjan esittelyyn voi tutustua täällä.



keskiviikkona

Lyhytelokuva "Panagia"

Viisi minuuttia kestävä lyhytfilmi "Panagia" on alaa opiskelleen Jenni Luhdan elokuvallista käsialaa. Elokuvan materiaali on kuvattu loppukesästä Athos-Säätiön vuoden 2018 päätapahtuman, perhettä käsittelevän seminaarin yhteydessä.







Lämmin kiitos Luhdan koko perheelle tästä videosta ja seminaariin osallistumisesta!



torstaina

Pyhittäjä Gabriel, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!




Athoslaisen Profeetta Elian skiitan johtajan, pyhän Gabrielin muistopäivä on 1. marraskuuta (athoslaisen ajanlaskun mukaan 19. lokakuuta). 

Hän siirtyi taivaallisiin majoihin vuonna 1901.




Hänen pyhäinjäännöksiään voi kunnioittaa paitsi Odessassa myös Lammin Panagian Ilosanoman kappelissa, jossa pieni reliikki on sijoitettu pyhästä maalattuun ikoniin. 







ps. Odessan ihmeidentekijän, pyhän Gabrielin elämänkertaan voi tutustua venäjäksi täällä
kreikaksi täällä ja ranskaksi täällä.


pps. Myös huomenna on Kirkossamme erään toisen pyhittäjä Gabrielin päivä. 
Häneen voi tutustua suomeksi täällä sekä monilla eri kielillä täällä.



tiistaina

Luvusta: "Siirtyminen Pyhän Haritonin luostariin"

Pyhän Haritonin luolaluostari.



Kun olin lapsi, ihmiset kysyivät minulta monesti: "Miksi sinä isona haluaisit tulla?" Vastasin aina: "Erakoksi". He sanoivat: "Mutta ei erakkona oleminen ole mikään ammatti." Tähän totesin: "Minulle se on ammatti."




Vaikka elämä erakkona onkin ollut suuri haaveeni pienestä pitäen, minun on todettava, että se on äärettömän vaikeaa. Eivät edes kaikki munkit kykene siihen. Valmentautuakseni erakkoelämään menin Pyhän Georgios Khozebalaisen luostarista Hebronissa olevaan Abrahamin vieraanvaraisuuden luostariin, joka tunnettiin kurinalaisuudestaan. Sitä johti hyvin pyhänä pidetty isä Ignati. Hän oli harras rukoilija ja muisteli jumalanpalveluksissa päivittäin tuhansittain nimiä, joita ihmiset jättivät hänelle tai lähettivät kirjeitse ulkomailta. Jumalanpalvelus alkoi tavallisesti puolilta öin ja jatkui aina myöhäiseen aamuun saakka. Jos joku munkeista ei kestänyt pitkää palvelusta, vaan meni nukkumaan, igumeni lähti hänen peräänsä, otti mukaansa sangollisen kylmää vettä ja kaatoi sen hänen päälleen...

Jonkin ajan kuluttua kävi niin, että romanialaissyntyinen munkki Hariton kuoli. Hän oli elänyt erakkona Pyhän Haritonin luolaluostarissa, joka sijaitsee Juudean erämaassa, noin 20 kilometriä Jerusalemista koilliseen. Nyt tarvittiin jotakuta, joka täyttäisi hänen tyhjäksi jättämänsä paikan, huolehtisi alueesta, pitäisi yllä järjestystä ja säilyttäisi luostarin toimivana. Oli todella tärkeää löytää luostariin uusi asukas, sillä muussa tapauksessa se olisi saattanut siirtyä valtion hallintaan. Russkaja Missijan johtaja päätti antaa tämän vaikean tehtävän minulle. Oli koittanut hetki, jolloin elinikäinen toiveeni täyttyisi: muuttaisin luolaan asumaan!

Siirryin Hebronista Pyhän Haritonin luolaluostariin syksyllä 1968. Monet kirjaani tallennetut muistot liittyvät juuri tähän paikkaan. Vietin siellä seitsemän hyvin vaikeaa, mutta samalla hyvin onnellista vuotta. Kiitän silti Luojaa, että viisaassa kaitselmuksessaan Hän ei sallinut minun tietää, millaiset vaikeudet odottivat minua. Lähtiessäni olin niin lapsellinen, että erämaan karun kauneuden ja luolassa asumisen lisäksi mikään muu ei merkinnyt minulle mitään.

Muistan elävästi sen iltapäivän, jolloin minut saatettiin erämaahan jäädäkseni sinne yksin. Tietenkään en ollut siellä aivan yksin, koska rakas suojelusenkelini seurasi minua. Kerran, vuosia myöhemmin, hän myös ilmestyi minulle unenkaltaisessa näyssä lohduttaakseen ja tukeakseen minua.

Kuinka sydämeni löikään, kun ensimmäistä kertaa kiipesin kallionseinämää vasten tuettuja tikkaita kohti oviaukkoa, joka johtaisi minut tulevaan asuinhuoneeseeni, pyhän Haritonin luolaan! Luola oli pienen pieni, vain noin kolme metriä pitkä ja kaksi metriä leveä. Siinä oli vaatimaton alttarisyvennys, johon oli kiinnitetty muutama ikoni, kolmesta laudasta muodostuva vuode, pieni pöytä sekä kirjahylly rukouskirjoja ja pyhien elämänkertoja varten. Asuinluolan ulkopuolella oli toinen luola kirkonkelloille, vaikkakin vain yksi pieni kello oli enää jäljellä, sillä muut oli varastettu vuotta aiemmin kuuden päivän sodassa.

Tuon toisen luolan vieressä puolestaan oli ovi, josta päästiin Pyhän Haritonin luolakirkkoon. Kirkko oli hyvin harras ja tunnelmallinen. Pyhä Hariton oli itse rakentanut sen vuonna 324. Kerran rosvot vangitsivat hänet ja telkesivät juuri tuohon luolaan. Perimätiedon mukaan jostakin ilmaantui silloin käärme, joka valutti myrkkynsä siellä olevaan viinisammioon. Kun rosvot palasivat taas ryöväämästä pyhiinvaeltajia, he aloittivat hurjan juhlinnan, joivat myrkyllistä viiniä ja kuolivat heti. Enkelin avulla pyhä Hariton pääsi vapaiksi siteistään. Osan rosvojen suuresta saaliista hän käytti Pyhän Maan ensimmäisen luostarin rakentamiseen, loput hän jakoi köyhille.






Teksti ja kuvat kirjasta: 
Erämaan kukkia - Erakkomunkki Alexanderin 
muistelmia kilvoitteluvuosilta Pyhällä Maalla ja Siinailla


Lukekaa myös: isä Alexander: "Erämaan villieläimiä"



torstaina

Freskomaalari kertoo: Kirkko pyhälle Basileios Suurelle (osa 13)

Päivi Kristiina Loikala jatkaa jälleen "Freskomaalari kertoo"-sarjaansa (osat: I, II, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX, X ja XI sekä XII).




Päivi Kristiina Loikala: 
Kirkko pyhälle Basileios Suurelle 
- XIII osa



 




Maalaan Kristuksen ristiltä ottamisen taivaan, muurin ja ristin. 


Taivas ja muuria.

Ristin alle tulee Golgata ja pääkallo.

Ristin alle tulee Golgata ja (Aadamin) pääkallo.

Minna siirtyy ornamenttien kanssa kappeliin maalaamaan – ei tarvitse olla yksin ikonimaalaamossa. Minä yritän maalata ristin yläpuolelle kahta pientä enkeliä. Veivaan ja vuovaan, mutta ei tahdo onnistua. Että on vaikeaa! Koko päivä meni, eikä tullut edes valmista.


Ornamentti.
Minna siirtyy ornamenttien kanssa kappeliin maalaamaan.

 
Seuraavana päivänä otan itseäni niskasta kiinni ja saan enkelit valmiiksi. Seuraavaksi aloitan naisista, jotka ovat ristin juurella ja sitten tulee Nikodemos. Kaksi naulaa on jo korissa ja jaloissa olevat ovat vielä irroittamatta. Kummallista on, että äskettäin olin ihan juhlatunnelmissa Jerusalemiin ratsastamisen kanssa ja nyt olen murheellinen.


Kaksi naulaa on jo korissa.

 
Ystäväni ostaa minulle kirjakauppa Filokaliasta pääsiäisaiheeseen liittyvän cd:n, että voin kuunnella sitä. Ihanaa, kun kaikki tutut kappaleet soivat samalla uudelleen ja uudelleen, kun maalaan aihetta.

Ajan taas kotiin ja maalaan siellä apostoleita, jotka pitkänä letkana jo piirsin. Tuntuu mukavalle, vaikka yhtä tehokasta ei työnteko olekaan kuin Lammilla. Teen myös taustatyötä: tutkin ja luen kaikkea tarpeellista, joista osan kirjoitan koneelle kuvien kera. Tietokone päättää ryhtyä hankalaksi, ja joudun kirjoittamaan kaiken uudelleen, mitä olin jo saanut aikaiseksi. En ollut osannut oikein niitä tallentaa: tietokoneeseen päivittyi uusi ohjelma, ja yllätys, yllätys – kuvat katosivat ja tekstistä tulikin taulukko! Aina ei oikein mene jakeluun. Turhauttaa kirjoittaa uudelleen, mutta kerrankin on laiskuudesta hyötyä! En sentään kaikkea ollut kirjottanut.

Lammilla jatkan ristin äärellä. Sitten yht'äkkiä jakkaran jalka menee lavojen väliin ja lennän rytinällä selälleni. En sentään alas asti, koska kaide on edessä. Käteen sattuu ja haudon jääpussilla rannetta. Mutta selkää alkaa hiljalleen särkeä, ja toinen jalka on niin kipeä aamulla, etten saa sukkaa jalkaan. Päädyn lörppöihin villasukkiin.

Telineelle meno tuntuu ankealle. Mietin, mitä olisi käynyt, jos suojelusenkeli ei olisi varjellut. Kiipeän ylös. Työ jatkuu, hiljalleen etenee ja valmistuu kohta kohdalta. Selän ja jalan temppuillessa kiihdytän vauhtia, että saisin jouluksi tehtyä koko aiheen. Yölläkään en saa unta, kun kolottaa – niinpä menen sitten maalaamaan!


"Kunniallinen Joosef otettuaan puun päältä Sinun puhtaimman Ruumiisi..."


Kuoro laulaa levyllä kunniallisesta Joosefista, joka ottaa ristiltä puhtainta Ruumistasi. Neitseen Marian ja Kristuksen kasvot. Suru ja tyyneys. Kuinka osaisin ne saada kauniisti? Koko aihe ja veisut nivoutuvat tapahtumiin, ja Kristus tuntuu läheisemmälle. Olen tyytyväinen ja pakkaan kamppeet.


Neitseen Marian ja Kristuksen kasvot. Suru ja tyyneys.


Nukkumaan mennessä törmään pimeässä oveen, ja päähän nousee kaamea patti – kuin sarjakuvissa. Onpas erinomaista! Taas kylmäpakkausta etsimään. Ikinä en näin suurta kuhmua ole nähny. Oli se laaki, piti ihan seinään nojata ja ottaa lukua. Halkes' varmaan kallo – tähtiäkin näkyi!

"Pese minut puhtaaksi iisopilla ja korjaa luut, jotka särkenyt olet," tulee mieleeni. Oi, kuinka väsyttää. Onneksi tulee loma, saa vain olla ja nakertaa joulupipareita.


Joulupipareita.


sunnuntaina

«Toista niin puhdasmielistä ihmistä en ole koskaan tavannut»


Autuaan gerontissa Makrinan muistolle (1921–1995)
Kesäkuun neljäntenä päivänä me vietämme autuaan gerontissa Makrinan (maalliselta nimeltään Maria Vassopoulou) muistopäivää. Hän oli Voloksen kaupungin lähellä sijaitsevan Panagia Odigitrian luostarin igumenia ja vanhus Joosef Hesykastin sekä vanhus Efraim Filotheolaisen (Arizonalaisen) (Moraitis) hengellinen lapsi.
Jumalan valittu aina äidin kohdusta saakka
Gerontissa Makrina


Autuaalla gerontissalla oli paljon murheita elämässään. Hän jäi varhain orvoksi, sairasti vakavasti, näki nälkää, koki sodan kauhut ja teki raskasta työtä.

Maria oli Jumalan valittu astia aina äitinsä kohdusta saakka. Kun hän oli vasta seitsemän ikäinen, hän rukoili toisten lasten kanssa ja kuuli sisäisen äänen, joka kutsui häntä enkelielämään luostarissa. Samalla hetkellä tyttö koki Jumalan läsnäolon sydämessään ja alkoi itkeä. Hän jätti ystävänsä, juoksi kotiin ja lankesi maahan pyhien ikonien eteen.
Samana iltana, kun hänen isänsä oli palannut kotiin, Maria kertoi hänelle, että hän haluaa ryhtyä nunnaksi. Kun isä kysyi, tiesikö Maria, mitä se tarkoitti, nunnaksi ryhtyminen, pieni tytär ei vastannut mitään. Silloin isä tajusi, että se oli Jumalan kutsu. Hän hymyili Marialle, antoi hänelle siunauksensa ja sanoi: «Tulkoon sinusta hyvä nunna, lapseni!».
Kuinka Maria parantui hengenvaarallisesta taudista
Maria kunnioitti kaikkein pyhintä Jumalansynnyttäjää suuresti jo varhaisesta lapsuudestaan saakka. Saksalaisten miehityksen aikana tyttö sairastui keuhkopussintulehdukseen. Kerran hän istui yksin pimeässä huoneessa nääntymäisillään nälkään ja rukoili Jumalanäitiä odottaen, milloin Jumalanäiti ottaa hänet luokseen tästä elämästä. Yhtäkkiä huone tulvahti täyteen valoa ja Maria näki nunnan, joka tuli hänen luokseen ja lupasi parantaa hänet. Kipu ja nälkä katosivat silmänräpäyksessä ja Mariasta tuntui aivan kuin hän olisi aivan äsken syönyt kyllikseen. Tämän ihmeellisen näyn jälkeen hän parani vaikeasta keuhkopussintulehduksesta.
«Toista niin puhdasmielistä ihmistä en ole koskaan tavannut»
Autuas gerontissa tunsi läheisesti muutamia kreikkalaisia kilvoittelijoita, joista jotkut on äskettäin luettu pyhien joukkoon. Kun hän tapasi ensimmäistä kertaa äskettäin kanonisoidun pyhän Paisios Athoslaisen ja kumarsi maahan hänen edessään, vanhus kumarsi siinä samassa maahan hänen edessään vastaukseksi hänen kumarrukseensa eikä noussut ennen kuin gerontissa nousi seisomaan. Pyhä Paisios siirtyi tuonilmaisiin vain kaksi kuukautta sen jälkeen, kun autuaan Makrinan sielu siirtyi iankaikkisuuteen. Kuultuaan hänen autuaasta kuolemastaan pyhittäjä Paisios sanoi: «Toista hänen kaltaistaan ei enää tule»1.
Evian autuas Jakovos (Tsalikis) sanoi igumenia Makrinan luostarin lähellä asuville ihmisille: «Jos minä asuisin siellä teillä, kävisin joka aamu jalkaisin luostarissa hakemassa gerontissa Makrinalta siunauksen ja menisin vasta sen jälkeen töihin». Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen ja autuaasti muistettava vanhus Jeronim puhuivat hekin gerontissa Makrinasta hyvin kunnioittavaan sävyyn.
Vanhus Efraim Arizonalainen kirjoitti autuaasta Makrinasta: «Hän oli erittäin hyveellinen ihminen, nöyrä, sävyisä, tarkkaavainen ja rukoili lakkaamatta. Hänen mielensä oli ihmeellisen puhdas. Niin puhtaita ajatuksia en ole kohdannut kenelläkään toisella ihmisellä».
Igumenia Makrinan «jumalallinen taimitarha»
Igumenia Makrinan ansiosta Panagia Odigitrian luostarista tuli «jumalallinen taimitarha», jonka kasvatit ovat perustaneet muutamia uusia luostareita Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Niiden kaikkien historia on sidoksissa pyhittäjä Joosef Hesykastiin.
Viisi kertomusta autuaasta gerontissa Makrinasta
Rakkaat lukijat! Tahdomme tänään, autuaan gerontissan muistopäivänä, jakaa teidän kanssanne muutaman kertomuksen, joita autuas Makrina itse oli kertonut hengellisille lapsilleen opetukseksi.
Vanhus Efraim Arizonalainen ja gerontissa Makrina

Ensimmäinen kertomus hurskaasta leskestä
Eräs leski kuuli kerran, että joku koputti hänen oveensa. Kun hän avasi oven, hän näki nuoren, raskaana olleen naisen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja nuori nainen sanoi hänelle itkien: «Sinä olet minun äitini, suojelijani, pelastajani!». Leski päästi naisen epäröimättä kotiinsa ja piti salaa hänestä huolta muutamien kuukausien ajan. Aina pimeän tullen hän vei nuoren naisen kävelylle, jotta hän pysyisi vahvana ja terveenä, mutta jotteivät muut näkisi häntä. Vähää ennen synnytystä nainen antoi leskelle luvan etsiä lapselleen adoptiovanhemmat, ja hän löysi hurskaan avioparin, joka suostui adoptoimaan lapsen.
Pian sen jälkeen lesken poika, joka asui Amerikassa, otti äitiinsä yhteyttä ja pyysi häntä etsimään hänelle hyvän ja hurskaan nuoren naisen, jonka kanssa hän voisi avioitua. Äiti pyysi häntä tulemaan Kreikkaan mitä pikimmin, sillä hän oli jo löytänyt erinomaisen nuoren naisen, joka sopi pojalle puolisoksi. Ennen kuin nuoret tapasivat, leski kertoi pojalleen koko tarinan siitä, miten nuori nainen oli tullut hänen luokseen ja että naisella oli avioton lapsi.
Ensin poika oli harmissaan, sillä hän ei voinut uskoa, että hänen äitinsä valitsisi hänelle puolisoksi naisen, joka oli jo menettänyt puhtautensa. Mutta leski pystyi vakuuttamaan hänet siitä, että se oli Jumalan tahto ja että heidän avioliitostaan tulisi hyvä. Niinpä nuoret avioituivat lesken kylässä ja sen jälkeen poika palasi Yhdysvaltoihin nuoren vaimonsa kanssa.
Igumenia Makrina sisariston keskellä.

Tuona vuonna 1919 Eurooppaan levisi influenssaepidemia, joka surmasi yli 20 miljoonaa ihmistä, ja hurskas leski oli yksi tämän pandemian uhreista. Koska poika ei ehtinyt äitinsä hautajaisiin, hän päätti tulla kolmen vuoden kuluttua, kun äidin luut nostettaisiin haudasta kreikkalaiseen tapaan.
Kun he kaivoivat arkkua haudasta kolmen vuoden kuluttua, kaikkialle levisi ihmeellisen hyvä tuoksu, jonka kaikki läsnäolijat havaitsivat. Eikä siinä kaikki: Jumala oli peittänyt lesken luut kultaisella pitsillä. Ja kun pojan vaimo näki sen, hän lankesi polvilleen itkien ja sanoi kaikille: «Se johtuu siitä, että hän otti minut suojiinsa!» Kun sana siitä levisi, paljon ihmisiä tuli kaikkialta Kreikasta kumartamaan hurskasta leskeä ja heistä tuli tämän tapahtuman todistajia, mm. paljon piispoja ja pappeja!
Kuinka monia haavoittuneita sieluja autuas gerontissa Makrina itse otti suojiinsa ja «peitti» ehdottomalla rakkaudellaan! Ja kuinka paljon hän yhä edelleen suojelee meitä ja rukoilee meidän puolestamme Jumalan taivaallisen Valtaistuimen edessä!
Toinen kertomus siitä, että meidän täytyy kiittää Jumalaa kaikesta, mitä tapahtuu
Gerontissa opetti kaikkia häneltä hengellisiä neuvoja pyytäneitä, että heidän on ylistettävä Jumalaa kaikesta
Autuas gerontissa opetti aina luostarinsa sisarille ja häneltä hengellisiä neuvoja pyytäneille, että heidän on kiitettävä Jumalaa kaikesta, sekä niin sanotusta hyvästä ja niin sanotusta pahasta. Tästä aiheesta hän kertoi seuraavan tarinan:
 
Gerontissa Makrina, vanhus Efraim ja isä Joosef.

Yhdessä gerontissan luostarin lähellä sijaitsevassa kylässä asui uskovainen aviopari, jolla oli kymmenvuotias poika. Heidän naapurissaan asui vanha nainen, jolla oli aivan sietämätön luonne. Hän kiroili jatkuvasti, puhui naapureilleen rumasti ja kun heidän poikansa palasi koulusta, vanha nainen heitteli kiviä ja keppejä häntä kohti.
Kerran perheenisä kääntyi Jumalan puoleen rukoillen palavasti ja päätti kysyä Häneltä, miten he jaksaisivat kestää tämän vanhan naisen luonnetta. Herra ilmaisi hänelle, että naapuri eläisi vielä 30 vuotta! Ja miten perheenisä vastasi tähän ilmoitukseen? Hän sanoi nurkumatta: «Jumalan kiitos!» Mies kertoi vaimolleen Jumalan vastauksesta, ja vaimokin sanoi: «Jumalan kiitos!» Ja kun poika palasi koulusta kotiin ja kuuli, mitä Jumala oli vastannut isän rukoukseen, hänkin sanoi: «Kiitos Jumalalle!»

Vanhus Efraim ja gerontissa Makrina
Seuraavana päivänä ilkeän vanhan naisen talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän ei tullut ulos vuodattaakseen vihaansa naapureiden niskaan. Silloin perheenisä meni katsomaan ja huomasi, että vanha nainen oli ilmeisesti kuollut nukkuessaan. Hän alkoi viivyttelemättä rukoilla Jumalaa selvittämään hänelle, mitä oli tapahtunut, ja Herra sanoi hänelle: «Kun sinä vastasit: ”Kiitos Jumalalle”, Minä lyhensin hänen elämäänsä kymmenellä vuodella. Ja kun vaimosi vastasi samalla tavoin, otin vielä toiset kymmenen vuotta pois. Ja kun poikasikin ylisti Minua, minä otin häneltä vielä viimeisetkin kymmenen elinvuotta».
Kolmas kertomus siitä, miten meidän on ehdottomasti taisteltava vastaanpanemisen henkeä vastaan
Gerontissa sanoi, että meidän on taisteltava vastaanpanemisen henkeä vastaan ja oltava kuuliaisia
Gerontissa Makrina kertoi usein vielä yhtä tarinaa profeetta Mooseksesta. Kun Mooses oli israelilaisten kanssa autiomaassa, kaikki olivat kuolemaisillaan janoon. Jumala käski profeetta Moosesta lyömään sauvallaan kalliota, jotta sieltä virtaisi vesilähde. Profeetta alkoi epäillä: «Ei kai ole mahdollista, että vettä voisi virrata tästä kivestä?»
Autuas Makrina kävi pyhiinvaelluksella Pyhällä maalla ja etsi tämän paikan. Hän kutsui sitä «vastaanpanemisen kiveksi».
Mooses ei ollut heti kuuliainen Herralle, vaan viivytteli. Myöhemmin Herra sanoi hänelle: «Koska sinä vastustit Minua silloin, sinä et koskaan pääse Kanaanin maahan, Luvattuun maahan».
Gerontissa sanoi, että meidän on taisteltava vastaanpanemisen henkeä vastaan ja yritettävä olla kuuliaisia. Siksi kuuliaisuus on aivan ensimmäinen ja tärkein tehtävä, jota luostarissa opetetaan.
Neljäs kertomus kärsivällisyyden hyveestä
Kärsivällisyys on kaikkien hyveiden perusta
Tämän tarinan on kertonut gerontissan hengellinen tytär Aleksandra Lagou, Joanninan lääketieteellisen yliopiston lääketieteen historian professori. Yksi autuaan Makrinan rakkaimmista opetuksista oli opetus Jumalan rakkaudesta ja hän puhui myös paljon kärsivällisyydestä. Muistan, kuinka hän opetti minua hänelle niin tyypillisen pehmeästi: «Onko Jumalan rakkaudella rajaa? Ei! Ja ihmisen kärsivällisyyden pitää senkin olla loputonta».
Muistan, että joskus vuoden 1992 jälkeen, jolloin autuas Makrina matkusti Amerikkaan tapaamaan autuaasti muistettavaa gerontissa Taxiarchiaa, monen tunnin pituinen lento valtameren yli vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän sanoi myöhemmin: «Se oli todellinen ihme – lennät ja lennät ja allasi leviää melkeinpä ääretön valtameri! Jumalan rakkaus on loputonta kuin valtameri, ja ihmisen kärsivällisyydenkin pitää olla yhtä ääretön kuin valtameri».
Usein keskustelujemme päätteeksi minä painoin pääni hänen polvilleen, jotta hän siunaisi minut, ja siunatessaan hän sanoi: «Valtameret ovat valtavan kokoisia, ja joet ja laaksot suuria – suokoon Herra meille saman verran kärsivällisyyttä». Lisäksi hän sanoi: «Kärsivällisyyden armolahja on kaikkein vahvin armolahja», sillä kärsivällisyys on kaikkien hyveiden perusta. Me emme saavuta yhtään hyvettä ilman kärsivällisyyttä.

Gerontissa Makrina ja sisaret


Viides kertomus Marian ihmeellisestä parantumisesta
Monissa opetuksissaan autuas gerontissa Makrina puhui rukouksen tärkeydestä, etenkin Jeesuksen rukouksen. Hän painotti usein, kuinka meillä on välttämättä oltava hengellistä sinnikkyyttä sekä silloin, kun lausumme Jeesuksen rukousta, että silloin, kun syvennymme jokapäiväiseen rukoussääntöömme. Seuraavassa on yksi hänen kertomuksistaan, jota hän tapasi toistaa opettaessaan rukouksesta.
Eräs Maria-niminen nainen sai aivoinfarktin, minkä johdosta hänen jalkansa halvaantuivat kokonaan ja oikea käsikin kärsi. Viittä vuotta ennen aivoinfarktia gerontissa Makrina oli opettanut hänet toistamaan Jeesuksen rukousta ja rukousta «Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät» mahdollisimman usein, etenkin silloin, kun ilmaantuu jokin kiireellinen tarve.
Ja kun Maria oli nyt vuoteenomana pystymättä liikkumaan, hän piti rukousnauhaa vasemmassa kädessään ja anoi lakkaamatta: «Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, auta minua!» ja «Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta minut, syntinen!»
Gerontissa Makrinan kelja

Kun Maria oli muutaman päivän ajan rukoillut tällä tavalla, kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä ilmestyi hänelle kerran yöllä rukouksen aikaan. Jumalanäiti loisti kuin aurinko ja häntä seurasi suuri joukko enkeleitä ja arkkienkeleitä. Mariasta tuntui, että Jumalanäiti ikään kuin peitti koko maailman!
Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä sanoi taivaallisella äänellään: «Maria, lapseni, miten voin auttaa sinua?» Tämä hurskas nainen pyysi Jumalanäitiä ensinnäkin palauttamaan hänelle kyvyn kääntyä kyljeltä toiselle, sillä hänellä oli kovia kipuja. Mutta sitten hän alkoi anoa: «Mutta itse asiassa kaikkein eniten tahdon pelastusta. Janoan pelastusta ja siksi huudan Sinun puoleesi». Ja meidän kaikkein parhain Puolustajamme vastasi: «Minä annan sinulle sen, mitä pyydät – minä tulin, sillä sinä olet kutsunut minua päivin öin. Tahdon, että te kaikki kutsuisitte minua avuksenne! Huutakaa alati puoleeni ja minä kuulen teidät ja tulen luoksenne».
Marian huone ja koko talo täyttyivät taivaallisesta hohteesta ja suloisesta tuoksusta, joita Jumalanäiti levitti ympärilleen. Autuaan gerontissa Makrinan mukaan kaikki tämän naisen sukulaiset todistivat tätä elävää ihmettä. Taivaallinen tuoksu säilyi talossa monen päivän ajan, etenkin sairaan Marian huoneessa. Marian kasvot hohtivat armosta, jonka hän oli saanut. Hän alkoi vähitellen kääntyä kyljeltä toiselle ja muutaman päivän kuluttua hän parani täydellisesti ja nousi sairasvuoteeltaan aivan terveenä.

Tämän kertomuksensa lopuksi gerontissa Makrina aina sanoi, että kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä tahtoo, että me kaikki kutsuisimme häntä avuksemme. Gerontissa sanoi: «Mitä Jumalanäiti sanoi? Minä tahdon, että te kutsuisitte minua avuksenne. Minä kuulen ja tulen apuun. Tahdon, että kutsutte minua: Auta minua, kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta lapsukaiseni” — ja kaiken, mitä tahdotte minulle sanoa sydäntenne syvyyksistä”».
Tällä kertomuksella autuas gerontissa osoitti, että kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä TAHTOO meidän kääntyvän hänen puoleensa, ja lupaa osoittaa meille olevansa läsnä!
Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät autuaan gerontissa Makrinan esirukousten tähden!
Olga Rožnjova, Olga Zatuševskaja
Kesäkuun 1. päivänä vuonna 2017

Artikkelissa on käytetty gerontissa Makrinan hengellisten lasten muistelmia, samoin kuin arkkimandriitta Dimitrios Karellaksen luvalla katkelmia hänen esitelmästään Washingtonin Goldendalessa sijaitsevan pyhän Johannes Edelläkävijän luostarin 20-vuotisjuhlassa.


1Tämä on virheellinen tieto, pyhä Paisios siirtyi tuonilmaisiin heinäkuussa 1994 ja autuas Makrina kesäkuussa 1995. Toim. huom.

Tämän artikkelin käännöksen julkaisuun on saatu lupa Pravoslavie.ru-sivustolta. 
Gerontissa Makrinan elämään voi tutustua täällä.
Ja hänen opetuksiinsa puolestaan täällä.

torstaina

Oman poikansa kuuliaisuussisar - Arkkimandriitta Efraim Filotheoslaisen äiti, gerontissa Theofano


Kreikkalaisella Thassoksen saarella sijaitseva Arkkienkeli Mikaelin luostari on Pyhän vuoren Filotheoksen luostarin podvori. Vanhus Efraim Filotheoslaisen (Arizonalaisen) äiti, gerontissa Theofano, vietti täällä elämänsä viimeiset vuodet ja siirtyi Herran tykö 27. helmikuuta vuonna 1986. Luostarin gerontissa, igumenia Efraimia, antoi meille siunauksen kirjoittaa muistiin oman kertomuksensa gerontissa Theofanosta, samoin kuin luostarin sisarten muistelmia hänestä.
Gerontissa Theofanoa kutsutaan arkkienkeli Mikaelin luostarissa ja yleensäkin vanhus Efraim Arizonalaisen hengellisessä perheessä isoäidiksi. Isoisä on vanhus Joosef Hesykasti, arkkimandriitta Efraimin hengellinen isä, ja gerontissa Theofano puolestaan on isoäiti. Yritämme tässä artikkelissa kertoa, miten suurimman osan elämästään maailmassa elänyt tavallinen kolmen pojan äiti, jonka pojista yhdestä tuli igumeni ja suuri vanhus Pyhällä vuorella, kohosi tällaisiin hengellisiin korkeuksiin.
Tahtoisimme, että tämä ortodoksinen kristitty nainen, äiti ja nunna, innoittaisi meidän Jumalaa rakastavia lukijoitamme, sekä maallikoita että luostarikilvoittelijoita, noudattamaan hänen esimerkkiään ja kilvoittelemaan voimiensa mukaan rukouksessa. Toivomme myös, että lukijamme oppisivat rakastamaan äiti Theofanoa ja kääntymään hänen puoleensa pyytäen häneltä esirukouksia, apua ja neuvoja luottaen lujasti siihen, että hän seisoo uskalluksella Herran Jumalan edessä, Jota hän niin rakasti ja Jota hän vilpittömästi palveli kaikesta sielustaan aina viimeiseen hengenvetoonsa saakka.

Rukouksen ihminen
Gerontissa Theofano (maallikkonimeltään Viktoria Moraitis) rakasti ihmisiä todella äidillisellä rakkaudella. Hän oli luonteeltaan ankara, mutta rakkaudentäyteinen. Ankara hän oli etupäässä itseään kohtaan ja vasta sen jälkeen muita kohtaan; niitä, joiden sielut Herra oli antanut hänen huollettavakseen – lapsiaan ja nuoria kuuliaisuussisaria kohtaan. Gerontissa oli rukouksen ihminen ja ankaruudestaan huolimatta lisäksi hyvin laupias ja armahtavainen.
Hän oli aina ollut uskovainen ja käynyt säännöllisesti kirkossa, mutta varhaisnuoruudessaan hän eli vailla mitään erityisiä kilvoituksia eikä hänellä ollut ohjaajavanhusta, joka olisi voinut ohjata häntä hengellisessä elämässä. Hän matkusti mielellään ja tutustui uusiin paikkoihin, mutta kun hänen kotinsa paloi ja hänelle tapahtui jonkinlainen ihme tähän tulipaloon liittyen, hän kääntyi koko sielustaan Kristuksen puoleen. Pian sen jälkeen Herra lähetti hänelle hengellisen isän.

Gerontissa Theofano (vasemmalla) ja gerontissa Makrina


«Me emme kaikki yhdessäkään vastaa yhtä Viktoriaa»
Kuten tiedämme arkkimandriitta Efraimin teoksen Elämäni vanhus Joosefin kanssa perusteella, hänen perheensä rippi-isäksi ryhtyi isä Efraim (Karajannis), Joosef Hesykastin oppilas, joka lähti Pyhältä Vuorelta ja asettui asumaan Voloksen kaupunkiin. Hänestä tuli Viktorian ja hänen ystäviensä perustaman yhteisön hengellinen isä. Jotkut Viktorian ystävistä avioituivat ja toiset taas valitsivat luostarikilvoituksen tien. Viktoria erottui muista: hän oli niin vaatimaton, rakasti Jumalaa niin syvästi ja omasi sellaisen rukouksen, valvomisen ja ihmisrakkauden lahjan, että hänen hengellinen isänsä, vanhus Efraim sanoi hänestä: «Me emme kaikki yhdessäkään vastaa yhtä Viktoriaa». 
 
Kilvoitus maailmassa

Viktorian aviomies, Dimitris Moraitis, oli hänkin uskovainen ja kävi jumalanpalveluksissa, mutta hän ei ollut yhtä palava kuin vaimonsa. Hän ei kuitenkaan koskaan estänyt vaimoaan kilvoittelemasta ja elämästä hengellistä elämää. Viktoria kilvoitteli jatkuvasti paastossa, sekä kirkon paastojen aikaan että niiden ulkopuolella. Kun hän valmistautui osallistumaan Kristuksen Pyhistä Lahjoista, hän noudatti hurskasta kreikkalaista traditiota ja paastosi täydellisesti kolmen päivän ajan eikä siis syönyt mitään kolmeen päivään. Silti hän teki kaikki kotityöt ja kasvatti lapsia. Kolmen päivän täydellisen paaston jälkeen hän osallistui Kristuksen Pyhistä Salaisuuksista ja söi hiukan tuona päivänä voidakseen seuraavana päivänä taas ryhtyä valmistautumaan seuraavaa Pyhää Ehtoollista varten eli siis alkaakseen uuden kolmen päivän paaston.

Öisin hän sulkeutui keittiöön ja rukoili itkien polvillaan ja teki lukemattomia maahankumarruksia
Öisin Viktoria heräsi usein rukoilemaan. Sitä varten hän sulkeutui keittiöön, kävi polvilleen ja teki monilukuisia maahankumarruksia. Hänen poikansa Jannis, tuleva vanhus Efraim, sanoi hänelle: «Äiti, herätä minut, kun lakkaat rukoilemasta, niin voimme rukoilla vähän yhdessä». Täten tuleva vanhus Efraim oppi äitinsä ansiosta rakastamaan öistä rukousta jo lapsesta lähtien. Kun hän oli pieni, hänen oli vaikeaa rukoilla pitkään, mutta hän yritti herätä ja rukoilla edes vähän aikaa.
Kuten jo sanoin, gerontissa Theofanon aviomies antoi hänen kilvoitella paastossa ja hengellisessä elämässä, mutta ei itse pyrkinyt noudattamaan hänen esimerkkiään. Hän oli niin sanottu maltillinen kristitty. Hänellä oli oma pieni yritys, puusepänverstas, jossa hän työskenteli poikiensa kanssa opettaen heitä jo pienestä pitäen ja toivoi jättävänsä verstaan heille perinnöksi. Verstaan peri vanhus Efraimin vanhin veli Nikolaos, joka työskentelee siellä vielä tänäkin päivänä omien lastensa ja lastenlastensa kanssa.
Sodan vuodet
Vanhus Efraimin perhe
Dimitrioksella ja Viktorialla oli neljä lasta. Esikoisena syntyi tytär Eleni vuonna 1924. Viktoria oli orpo ja ennen avioitumistaan hänen täytyi elättää itsensä siivoamalla naapureiden luona jo 11 vuoden iästä lähtien. Yksi naisista, joiden luona hän siivosi, oli erityisen hyvä häntä kohtaan, piti hänestä huolta ja auttoi häntä avioitumaankin. Kun Viktorialle syntyi tytär, hän sai nimekseen Eleni tämän naisen kunniaksi. Elenitsa, kuten tyttöä kotona kutsuttiin, kuoli pienenä. Sen jälkeen Viktorialle syntyi kolme poikaa: Nikolaos (1926), Ioannis (tuleva vanhus Efraim, 1928) ja Hristos (1930).

Kreikka miehitettiin Toisen maailmansodan aikaan. Volos ja muut kaupungit kärsivät nälkää. Asukkaiden piti kerätä ruohoa ja syödä sitä jäädäkseen henkiin. Lisäksi rauhanomaisia asukkaita uhkasi aina vaara miehittäjien taholta. Viktorian rukoukset kuitenkin varjelivat hänen perhettään ja lapsiaan näinä vaikeina vuosina. Tuleva vanhus ja hänen veljensä pelastuivat kuolemalta ihmeen kaupalla useammankin kerran.
Noina vuosina Jannis ja hänen veljensä yrittivät jotenkin auttaa vanhempiaan elättämään perhettä ja he myivät kaikenlaista rihkamaa kaupungin torilla: rinkeleitä, kiniiniä, nappeja, tulitikkuja... Kerran kun Jannis ja Nikolaos olivat menossa torille myymään, saksalaiset piirittivät aukion ja ottivat kaikki kiinni ja sanoivat ampuvansa heidät saman tien. Nikolaos oli paria minuuttia aikaisemmin lähtenyt torilta jostakin syystä, ja siksi häntä ei vangittu, mutta Jannis oli yksi niistä, jotka saksalaiset veivät ammuttaviksi.
Viime hetkellä asukkaat saivat saksalaiset suostuteltua päästämään edes naiset ja lapset. Jannis oli melkein viidentoista ikäinen, mutta hän oli pienikokoinen ja laiha ja terveydeltään heikko ja näytti ikäistään nuoremmalta. Kreikassa pienet pojat kulkivat tuohon aikaan kesät talvet lyhyissä housuissa, vähän shortsien tapaisissa. Vanhus oli ikäisiään päätään lyhyempi ja vielä 15-vuotiaanakin hän kulki lyhyissä housuissa. Noina vuosina vaatteet käytettiin kirjaimellisesti loppuun saakka. Sen tähden hän pelastuikin: hän oli pienikokoinen ja laiha ja oli pukeutunut kuin lapsi ja viime hetkellä hänet vapautettiin naisten ja muiden lasten mukana. Saksalaiset ampuivat tuona päivänä kaikki miehet, nuoret ja vanhemmat.
Toisella kertaa sotilaat ottivat Janniksen vanhemman veljen Nikolaoksen kiinni torilla ja hakkasivat hänet puolikuoliaaksi aivan ilman syytä.

Kun pommitus alkoi, Viktoria polvistui ikonien eteen – hänen rukouksensa varjeli hänen perheensä kuolemalta
Noina päivinä oli tavallista nähdä hirtettyjä ihmisiä. Se oli alituisen pelon ja kauhun aikaa. Vain usko ja rukous vahvistivat Viktoriaa ja hänen perhettään. Kun pommitus alkoi, kaikki naapurit pakenivat pommisuojaan, mutta Viktoria polvistui ikonien eteen ja rukoili – niin vahva usko hänellä oli.
Ilmoituksia Herralta

Viktoria oli alusta asti tiennyt, että yhdestä hänen pojistaan tulee munkki. Hän sai siitä kaksi ilmoitusta Herralta. Tässä kerron, miten sain tietää, millaisia ne olivat olleet. Kun keskustelin gerontissa Efraimian ja pyhän Arkkienkeli Mikaelin luostarin sisarten kanssa, he eivät mitenkään muistaneet, millaisia nämä ilmoitukset olivat olleet.
Silloin gerontissa Efraimia sanoi: «On vain yksi keino saada tietää, mitä tapahtui – pitää puhua jonkun kanssa, jolle gerontissa Theofano itse oli kertonut tästä tapauksesta – jonkun, joka oli tuntenut gerontissan hyvin». Silloin pyysin mielessäni gerontissa Theofanoa ja vanhus Efraimia lähettämään sellaisen ihmisen luokseni, sillä en tahtonut kirjoittaa mitään, mikä ei pitäisi paikkaansa.
Viimeisenä päivänä Kreikassa, kun olin yhdessä vanhuksen luostarissa – Herran Taivaaseenastumisen luostarissa Serreksen Protissa – sinne tuli ryhmä pyhiinvaeltajia Voloksesta, vanhuksen ja äiti Theofanon kotikaupungista. Yksi heistä oli Eleni Kseni: kun hän sai tietää, että olin tullut Arizonasta, hän alkoi puhua kanssani ja sanoi, että hän on ollut vanhus Efraimin hengellinen lapsi 12-vuotiaasta lähtien (nyt hän on 65-vuotias). Heti sen jälkeen hän kertoi omasta aloitteestaan, millaisen näyn Viktoria oli nähnyt – juuri siitä ilmoituksesta, joka minulta vielä puuttui kertomuksestani. Kirjoitin hänen sanansa muistiin:
«Gerontissa Theofano, johon tutustuin Portariassa, kertoi kerran äidilleni, miten Herra oli lähettänyt hänelle kaksi merkkiä vanhus Efraimista. Hän oli nähnyt kaksi näkyä unen ja valveen välimailla. Ensimmäisellä kerralla hän oli nähnyt kolme seppelettä, jotka kohosivat taivaisiin. Kaksi niistä oli laakeriseppeleitä ja yksi oli kultainen. Tämä kultainen lensi Pyhän vuoren suuntaan. Hän odotti silloin lasta eikä tiennyt, montako lasta vielä saisi.

Viktoria näki vastasyntyneen poikansa
pappismunkin hahmossa ja igumenin asussa

Kun hänelle syntyi kolmas lapsi, tuleva gerontas Efraim, hän oli seuraavien 40 päivän aikana kerran unen ja valveen rajamailla ja kuuli taas äänen: ”Viktoria, mene ulos katsomaan poikaasi, vanhusta, joka tuli Pyhältä vuorelta”. Viktoria mietti ihmeissään: ”Miten se voi olla mahdollista! Minähän olen juuri saanut lapsen. Milloin ihmeessä hän ehti ryhtyä munkiksi?” Silti hän lähti ulos ja näki vanhuksen: parin päivän ikäisen lapsensa, mutta pappismunkin hahmossa ja täydessä igumenin asussa, kullan ja kukkien koristamassa».
«Ei puoliksi, vaan kokonaan, ja aivan kuten on vaadittu»
Viktoria tiesi, että Janniksesta piti tulla munkki, ja suhtautui häneen sen tähden hyvin vaativasti. Hän oli kuitenkin rakastava äiti, vaikkakin ankara. Vanhuksen veli Nikolaos sanoi, että Viktoria oli aina vaatinut lapsia tekemään kaikki heille annetut tehtävänsä niin kuin piti: «Ei puoliksi, vaan kokonaan, ja aivan kuten oli vaadittu».

Vanhus Efraim lähti Athokselle vuonna 1947. Isä ei olisi tahtonut päästää häntä kotoa eikä antanut siunausta munkiksivihkimiselle, sillä hän tarvitsi apulaisen puusepänverstaalle, jossa oli aina paljon työtä. Silloin äiti auttoi Jannista lähtemään salaa. Tässä tapauksessa hän vastusti miehensä tahtoa, sillä hän tiesi, että Jumala tahtoi, että hänen pojastaan tulisi munkki.

Vanhus Efraim nuorena.


Kun Jannis täytti 19 vuotta ja heidän perheensä rippi-isä, isä Efraim, siunasi hänet lähtemään Athokselle, äiti auttoi salaa poikaansa hankkimaan kaiken matkalle tarvittavan. Isä, joka tiesi poikansa tahtovan lähteä Athokselle, piti häntä silmällä ja vaati, että hän aina kertoisi, missä oli ja mihin aikaan palaisi. Siihen aikaan heidän seurakunnassaan järjestettiin nuorille kristinoppikursseja, joilla Jannis kävi säännöllisesti. Hänen isänsä ei estänyt häntä käymästä näillä oppitunneilla, joita piti heidän rippi-isänsä, isä Efraim. Kun koitti päivä, jolloin Jannis oli lähdössä Athokselle, äiti neuvoi häntä jättämään isälle lapun, että hän on lähtenyt kristinoppikurssille ja palaisi myöhemmin. Vanhus kertoi, että se jopa vastasi todellisuutta: mitä muuta hän aluksi teki Athoksella kuin opetteli kristinuskoa?
Jannis jätti lapun, otti tarvittavat tavarat ja lähti jalkaisin kohti satamaa lähteäkseen laivalla Athokselle. Isä palasi töistä ja kysyi Viktorialta, missä poika oli. Viktoria näytti hänelle lapun, ja isä rauhoittui sen luettuaan. Mutta kun Jannis ei palannut kurssilta tavalliseen aikaan, isä hermostui ja alkoi kysellä vaimoltaan tarkemmin. Lopulta Viktorian oli pakko sanoa totuus. Silloin isä sanoi kiukuissaan: «Ja sitähän ei tapahdu», ja ajoi vauhdilla satamaan toivoen ehtivänsä hakemaan pojan kotiin. Matkalla hän kaatui pyörällä ja satutti itseään sen verran, ettei enää pystynyt ajamaan, vaan joutui palaamaan kotiin tyhjin toimin. Vanhus sanoi myöhemmin, että oli ilmeisesti ollut Jumalan tahto, että hän lähti laivalle juuri tuona päivänä ja pääsi Athokselle.
Munkiksivihkimys
Athokselta hän kirjoitti äidilleen vain yhden kirjeen, jossa kertoi: «Äiti, me emme täällä peseydy vedellä, vaan kyynelillä». Sen jälkeen hänestä ei moniin vuosiin kuulunut mitään. Kuten tiedämme, vanhus Efraim lähti Athokselta maailmaan ensimmäistä kertaa käydäkseen gerontas Joosefin viimeisen tahdon mukaisesti kotikaupungissaan Voloksessa ja ryhtyäkseen siihen aikaan Stagiateksessa Pilion alueella asuneen sisariston hengelliseksi ohjaajaksi. Silloin hän tapasi äitinsäkin, ja kuten tiedämme, äiti ei edes tuntenut poikaansa; niin paljon vanhus oli muuttunut askeettisissa kilvoituksissa viettämiensä vuosien aikana.
Vuonna 1962 Voloksen sisaristo hankki vanhus Efraimin siunauksesta pienen maa-alueen vuorelta Portariasta Ylä-Voloksessa rakentaakseen sinne luostarin. Aikaisemmin tuolla alueella ei ollut luostareita. Sinne tuotiin samalla Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni, joka oli sitä ennen sijainnut Stagiateksen talossa.
Kun ikoni oli siirretty uuteen paikkaan, siellä ryhdyttiin korjaamaan rakennusta ja vuonna 1963 sisaristo siirtyi Portariaan. Pian vanhus Efraim toimitti uudessa luostarissa ensimmäisen nunnaksivihkimyksen: hän vihki nunnaksi oman äitinsä Viktorian ja antoi hänelle vihkimyksessä nimen Theofano, samoin kuin äitinsä ystävän, jolle hän antoi nimeksi Matrona. Vanhus Efraim nimesi äitinsä autuaan keisarinna Theofanon († 893/894), keisari Leo Viisaan puolison kunniaksi Vanhus Efraim kunnioittaa keisarinna Theofanoa suuresti ja siksi hän antoi äidilleen nimen keisarinnan kunniaksi. Myöhemmin monet igumeniat ja nunnat ovat saaneet vanhukselta tämän saman nimen.
Ensimmäinen ja paras kuuliaisuussisar
Nunnaksivihkimyksen jälkeen gerontissa Theofano ei jäänyt Portariaan, vaan palasi joksikin aikaa kotiinsa. Sitä ennen hänen puolisonsa, vanhus Efraimin isä, oli jo kuollut, mutta pojista nuorin, Hristos, ei ollut vielä avioitunut. Gerontissa asui kotonaan nuorimman poikansa kanssa aina siihen asti, kunnes hän meni naimisiin, ja sen jälkeen äiti Theofano siirtyi lopullisesti Portariaan luostariin.
Pian äitinsä nunnaksivihkimyksen jälkeen vanhus Efraim vihki nunnaksi Marian, jolle hän antoi nimeksi Makrina. Makrinasta tuli Portarian luostarin igumenia. Gerontissa Theofano oli hänen kumminaan nunnaksivihkimyksessä ja siksi äiti Makrina piti häntä ohjaajanaan ja hengellisenä äitinään. Portariassa he asuivat vuosikausia samassa keljassa ja jatkoivat yhteisiä rukouskilvoituksiaan aivan kuin olivat tehneet vielä maailmassa ollessaan, kun he Viktorian kotona sulkeutuivat öisin keittiöön rukoilemaan polvillaan. He olivat suuria rukoilijoita. Paikalliset asukkaat todistavat nähneensä, että öisin luostarista kohosi taivaisiin kaksi tulipatsasta – gerontissa Theofanon ja Makrinan rukoukset.
Siten gerontissa Theofanosta tuli poikansa ensimmäinen ja paras kuuliaisuussisar. Kuten nunnat kertovat, hän oli aidosti kuuliainen ja rukoili katkeamatta, ja sen tähden hän kohtasi paljon kiusauksiakin.
Gerontissa tuli kirkkoon aina ensimmäisenä
Gerontissa Theofano asui Portariassa vuoteen 1983 saakka. Siihen mennessä hänen terveytensä oli alkanut heiketä eikä Portarian ilmasto enää sopinut hänelle. Siksi vanhus Efraim päätti siirtää hänet äskettäin avattuun Arkkienkeli Mikaelin luostariin Thassoksen saarelle. 
 
Arkkienkeli Mikaelin luostari, Athoksen Filotheoksen luostarin podvori.


Thassoksen luostarin sisaret kertoivat gerontissa Theofanon viimeisistä ajoista heidän luostarissaan. Gerontissa tuli aina ensimmäisenä kirkkoon. Palveluksissa hän seisoi aina eikä koskaan istuutunut. Kreikkalaisissa kirkoissa on seinille sijoitettujen stasidien lisäksi tavallisesti vielä tuoleja riveissä kirkon takaosassa, ja joskus edessäkin, ja rukoilijat istuutuvat välillä lepäämään, sillä luostarissa jumalanpalvelukset ovat hyvin pitkiä.
Uupumattoman rukouksensa takia gerontissa sai kärsiä paljon pahojen henkien tähden
Gerontissa Theofano seisoi aina myös silloin, kun luki Jeesuksen rukousta rukousnauhallaan. Rukousnauhaa hän ei koskaan päästänyt käsistään. Väsymättömän rukouksensa takia hän sai kärsiä paljon pahoista hengistä, jotka hän kuuli ja joita hän näki omin silmin. Hän kertoi sisarille, että aina, kun hän meni keljaansa levähtääkseen ennen yöpalvelusta ja kävi pitkäkseen vuoteelle, pahat henget ryntäsivät hänen kimppuunsa eivätkä antaneet hänen nukahtaa. Ne kutsuivat häntä: «Hei, vanha akka», kiskoivat häntä kaikkiin suuntiin ja heittivät peiton lattialle. Hän näki ne omin silmin. Kerran ne kiusasivat häntä siinä määrin, ettei hän lainkaan pystynyt nukahtamaan illalla. Vähää ennen palveluksen alkua ne jättivät hänet lopulta rauhaan ja gerontissa torkahti. Mutta sitten sisaret alkoivat jo kutsua palvelukseen lyömällä semantroniin. Kun he huomasivat, ettei gerontissa tullut kirkkoon, sisar Isidora lähti hakemaan häntä keljasta. Hän koputti oveen, mutta äiti Theofano luuli, että paha henki on palannut kiusaamaan häntä, ja vastasi oven takaa: «Mene pois, älä enää lyö minua!» Sittemmin hän kertoi, että paha henki oli hakannut häntä kaiken yötä antamatta hänen nukkua.

Viimeinen koettelemus

Kun gerontissa täytti 92 vuotta (20. joulukuuta vuonna 1983), hän sai aivoinfarktin ja halvaantui. Ennen sairastumistaan hän oli aina itse pitänyt itsestään huolta ja auttanut vielä keittiössäkin ja muissa taloustöissä, tehnyt sisarille ruokaa ja opettanut heitä leipomaan prosforoita. Hän oli erinomainen taloudenhoitaja ja hyvin uuttera eikä koskaan pysähtynyt lepäämään. Hän joko teki työtä tai rukoili kaiken aikaa.
Ensimmäisenä paastona aivoinfarktin jälkeen kaikki luulivat, että hän kuolisi. Vanhus Efraim tuli Thasokselle Pyhältä vuorelta ja vietti koko Suuren paaston 40 päivää äitinsä vierellä. Hän näki äiti Theofanon ympärillä paljon pahoja henkiä, jotka eivät antaneet hänen sielulleen lepoa. Vanhus Efraim alkoi rukoilla palavasti ja pyysi Herraa päästämään hänen äitinsä pahojen henkien vallasta. Hänen rukoustensa ansiosta gerontissan vointi koheni, hän palasi tajuihinsa ja oli aivan selkeä autuaaseen loppuunsa saakka, joka koitti kahta vuotta myöhemmin. Yhdessä nauhoitetussa puheessaan vanhus Efraim kertoi äitinsä autuaasta kuolemasta.
Vanhus Efraimin kertomus gerontissa Theofanon autuaasta kuolemasta
Vanhus Efraim äitinsä haudalla


«Thassoksen saaren ilmasto sopi hänelle paremmin kuin Portarian ilmasto, joten siirsin hänet Thassokselle. Hänen elämänsä loppu läheni hiljakseen. Hän halvaantui kaksi vuotta ennen kuolemaansa, 93 vuoden iässä, eikä enää noussut vuoteeltaan. Mutta, Jumalan kiitos, Evankeliumissa sanotaan: Jokainen, joka Minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän (Matt. 19:29).
Näin kävi minun äidillenikin: sairautensa aikana häntä ympäröivät huolehtivaiset tyttäret, luostarisisaret, jotka pitivät hänestä huolta hyvin innokkaasti. Mistä nykyään voitte löytää tällaista rakkautta maailmasta? Sairaanhoitaja, joka piti äidistäni huolta, yksi luostarin sisarista, rakasti äitiäni niin, ettei sitä voi sanoin kuvata. Hän oli niin hieno ja kiltti, että jopa nukkuikin samassa keljassa äitini kanssa.
Kun äidin sairaudessa koitti kriisi, tapahtui jotakin hyvin harvinaista – ja jos tapahtuukin, vain hengellisten ihmisten kohdalla, koetteeksi ja kokemukseksi. Oli ilta ja äiti oli jo monen päivän ajan maannut kuin kuollut ikään syömättä ja juomatta ja silmiään avaamatta. Ei tippaakaan vettä, joten hän oli jo kuivunut ja makasi silmät kiinni, kuten kuolevat ihmiset yleensä.
Ja kun hän oli tällaisessa tilassa, olin hänen vierellään sairaanhoitajanunnan ja luostarin igumenian kanssa. Oli jo pimeää, lampukka paloi. Edellisiltana hän oli hetkeksi avannut silmänsä suurin piirtein samoihin aikoihin. Nytkin hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen ikään kuin odottaen, että jotakin tapahtuisi saman tien tai oli jo tapahtunut, hiukan levottomana, aivan kuin olisi kuunnellut jotakin tai nähnyt jotakin tai jonkun. Hän oli maannut tiedottomana jo monta päivää ja nyt hän ensimmäistä kertaa osoitti jonkinlaista kiinnostusta ympäröivää maailmaa kohtaan. Hän makasi avoimin silmin voimatta liikkua ja katseli sivuilleen, oikealle, vasemmalle, alas, ylös. Ja sitä mukaa kun aika kului, hänen kasvoillaan näkyi kauhea agonia ja hirveä pelko, todellinen pelon ryöppy. Hänen kasvoiltaan heijastui samanlainen kauhu kuin ihmisellä, jota tappaja lähestyy veitsi kädessä.
 
«Pelasta, Jumalanäiti! Pelasta, Jumalanäiti!»
Aloin siunata häntä ristinmerkillä ja toistin ääneen Jeesuksen rukousta, jotta hän rauhoittuisi. Ymmärsin, että pahat henget koettelivat häntä. Jonkin ajan kuluttua vaara oli ohi ja näkymättömät voimat poistuivat. Äiti rauhoittui, hän oli vielä tajuissaan. Silloin kysyin häneltä: “Äiti, mitä se oli? Mitä sinulle tapahtui?” – “Voi, niitä on niin monta! Niin paljon!” Ja siitä hetkestä alkaen äiti alkoi rukoilla: “Pelasta, Jumalanäiti! Pelasta, Jumalanäiti!” Tätä rukousta hän toisti päivin ja öin. Hän ei enää vaiennut, vaan anoi yötä päivää Jumalanäidiltä pelastusta.
On todella hämmästyttävää, ettei hänellä ollut minkäänlaisia ajatuksia, pelkkä rukous vain, vaikka sairaat ihmiset usein antavat helposti periksi kaikenlaisille ajatuksille ja mielikuville. Elämäntapansa, alituisten kilvoitusten, ansiosta äiti sai hankittua aivan erityislaatuisen kärsivällisyyden lahjan, ja tämä kärsivällisyys auttoi häntä pysymään koko ajan rukouksessa. Minä kysyin häneltä: ”Mitä tapahtui?” ja hän vastasi: ”Jumalanäiti auttaa minua!” ja rukoili edelleen: ”Pelasta, Jumalanäiti! Pelasta, Jumalanäiti!”
Jonkin ajan kuluttua hänen kärsimyksensä lakkasivat ja hän rauhoittui ja sulki silmänsä. Seuraavana päivänä hän avasi silmänsä tuohon samaan aikaan. Sama pelko ja agonia heijastuivat taas hänen kasvoiltaan ja kaikki toistui edellispäivän tapaan. Se oli hyvin kiduttavaa.
Minua alkoi vaivata kysymys, miksi pahalla hengellä on valtaa tämän pyhän sielun ylle? Ymmärsin kyllä, että hänen oli sallittu kohdata tämä kiusaus, jotta hän saisi itselleen kruunun ja voisi tämän koettelemuksen kautta saada uskallusta Jumalan edessä. Kun hän oli tässä tilassa, sanoin itselleni: ”Tämän ei pidä jatkua. On aika saada tämä loppumaan”. Menin keljaani, polvistuin ja aloin rukoilla: ”Herra, minä pyydän Sinua joko ottamaan hänet heti nyt luoksesi, jotta hän saisi levon, sillä hän on levon ansainnut, tai ajamaan pahan hengen kauemmas tästä pyhästä sielusta. Hän on jo uurastanut Sinun tähtesi niin paljon, että nyt hänelle on koittanut levon aika”. Sillä tavoin minä rukoilin.
Kun äidin silmät avautuivat seuraavana päivänä tuohon samaan aikaan, hän oli levollinen. ”Äiti, miten voit?” ”Ne lähtivät...” Koettelemus oli päättynyt. Siitä hetkestä alkoi hänen autuaan elämänsä viimeinen autuas vaihe. Hän oli tässä autuaassa tilassa monen päivän ajan. Hänen ulkonäkönsä muuttui vähitellen, hän kaunistui kaunistumistaan. Tämä kauneus ei tietenkään ollut fyysistä, vaan hengellistä. Minun teki mieli ottaa hänestä valokuvia. Jumalan armo näkyi hänessä selvästi. Siten hän vähitellen lähestyi kuolemaansa».
«Näin, kuinka hänen sielunsa kohosi taivaisiin kohtaamatta mitään esteitä»
«Seuraavana vuonna tulin Kristuksen syntymäjuhlan jälkeen luostariin tapaamaan häntä”, starets Efraim jatkoi kertomustaan. ”Hän keskusteli kanssani, tajusi, mitä tapahtui, ja toisti rukousta lakkaamatta. Hänen elämänsä viimeisillä hetkillä hänen kasvonsa kirkastuivat ja autuus loisti niistä. Hän kääntyi oikealle, avasi silmänsä ja katsoi siihen suuntaan ikään kuin olisi nähnyt siellä jotakin. Sillä hetkellä suuri pääsiäisilo ja ylösnousemuksen ilo valtasivat minun sieluni aivan kuin kymmenen pääsiäisyön armovoima olisi yhtäkkiä vallannut minut.
Koin sellaisen tunteen ensimmäistä kertaa elämässäni. Kun ohjaajavanhukseni Joosef siirtyi Herran tykö koin tietenkin myös jotakin erityistä, mutta tämä tapahtui minulle läheiselle ihmiselle. Koin ja tunsin tuona hetkenä sellaista iloa ja onnea... en osaa sanoa, miten se tapahtui, mutta minä näin, kuinka hänen sielunsa kohosi taivaisiin kohtaamatta mitään esteitä.
Kun lääkäri saapui, hän ei voinut uskoa, että äiti oli jo kuollut, sillä hän näytti niin elävältä. Hänen ruumiinsa oli lämmin ja pehmeä aivan kuin elävän ihmisen. ”Herra, armahda! Minä en voi uskoa tätä!” lääkäri huudahti. Se oli maatumattomuutta. Sanoin lääkärille, että Kristus oli sanonut, että kuolema on pelkkää unta ja että jokainen ihminen herää Hänen toisen tulemuksensa päivänä, kun arkkienkeli soittaa torvea.
Kun lääkäri lähti, me ompelimme gerontissan mantiaan ja koristelimme sen kolmella ristillä. Sitä tehdessämme koin edelleen samaa pääsiäisriemua niin voimakkaasti, että olisin tahtonut lähteä ulos ja veisata ”Kristus nousi kuolleista!” Hän oli niin kaunis kuoltuaan. Hän oli 95 vuoden ikäinen, mutta näytti 15-vuotiaalta. Se oli koko hänen elämänsä, kaikkien hänen kilvoitustensa tulosta, palkinto niistä».
Hänen jäännöksensä olivat «hyvin kauniit»

Gerontissa Theofanon hauta luostarin hautausmaalla. Siinä ei enää ole ristiä, sillä hänen jäännöksensä on jo otettu pois ja hauta on tyhjä.




Luostarisisaret kertoivat minulle, että kun gerontissa Theofanon arkkua kannettiin luostarin hautausmaalle, lampaat ryntäsivät perään ja kyyhkyset tulivat lentäen. Lampaat olivat omin neuvoin hankkiutuneet ulos aitauksestaan ja ne juoksivat haudalle yhtaikaa määkien. Sitten ne kääntyivät takaisin ja palasivat tarhaansa. Sen jälkeen jostakin ilmaantui parvi kyyhkysiä. Ne lensivät arkun yli ja häipyivät korkeuksiin.
Gerontissa Theofanon jäännökset olivat «hyvin kauniit». Kreikassa on yhä edelleenkin tapana kaivaa jäännökset haudasta kolmen vuoden kuluttua ja siirtää luut luuhuoneeseen – ei vain Athoksella, vaan myös muissa luostareissa ja jopa tavallisilla hautausmailla. Jäännösten ulkonäön ja värin perusteella arvioidaan edesmenneen kuolemanjälkeinen tila. Kun esimerkiksi ruumis ei maadu tai jäännökset haisevat pahalta, jälkeenjääneet tajuavat, että edesmenneen sielu voi huonosti ja se tarvitsee rukousapua. Silloin sukulaiset tilaavat neljänkymmenen liturgian palveluksia ja jakavat almuja köyhille edesmenneen sielun hyväksi. On myös tiettyjä merkkejä, joiden perusteella havaitaan, että edesmenneen sielu on saanut armon Jumalan luona: luut ovat muuttuneet meripihkan värisiksi ja ne tuoksuvat hyvältä. Joskus joidenkuiden ortodoksien jäännökset löytyvät myös maatumattomina.
Vanhus Efraim pitää gerontissa Theofanon pääkalloa käsissään. (Huom! Toisissa lähteissä kuvassa mainitaan olevan vanhus Joosef Hesykastin pääkallon).

Kun gerontissa Theofanon hauta siis avattiin, hänen jäännöksensä tuoksuivat hyvältä ja luut olivat meripihkan väriset, minkä perusteella voitiin määritellä, että hänen sielunsa oli saavuttanut pelastuksen. Hänen päätään varten tehtiin pyhäinjäännösarkku, jossa se nytkin lepää pyhän arkkienkeli Mikaelin luostarissa Thassoksen saarella.
Pyhien isiemme esirukousten tähden Herra, Jeesus Kristus, meidän Jumalamme, armahda meitä!

28. lokakuuta 2016 

Tämän artikkelin käännöksen julkaisuun on saatu lupa Pravoslavie.ru-sivustolta.