sunnuntaina

Luolat



Pyhät luolat ovat yksi Pihkovan Petserin luostarin ihmeellisistä erikoispiirteistä. Luostari sai alkunsa näissä luolissa kuusisataa vuotta sitten. Maanalaiset labyrintit jatkuvat kilometrikaupalla kirkkojen, keljojen, puutarhojen ja peltojen alla. Ensimmäiset munkit asettuivat tänne joskus luostarin varhaisaikoina. He kaivoivat maan alle kirkkoja ja vanhaan raamatulliseen tapaan he myös hautasivat tuonilmaisiin siirtyneet veljet tänne hiekkaisiin seiniin koverrettuihin syvennyksiin. Luostari alkoi laajeta maan päälle vasta, kun munkkien määrä kasvoi.

Noista kaukaisista ajoista saakka luolia on kutsuttu Jumalan tekemiksi. Nimitys ei perustu niinkään luolien luontaiseen syntyyn (myöhemmin munkit itse laajensivat maanalaisia käytäviä), vaan pikemminkin siihen, että he havaitsivat luoliin tuotujen vainajien ruumiiden lakkaavan heti erittämästä kuoleelle ruumiille ominaista hajua.

Nykyään luoliin on haudattu yli neljätoistatuhatta vainajaa, munkkeja, Petserin asukkaita ja sotilaita, jotka suojelivat luostaria keskiajan sotaretkeläisiä vastaan. Arkkuja ei luolissa haudata maan alle, vaan ne pinotaan toinen toistensa päälle seinäsyvennyksiin. Luolissa kävijät, jotka vaeltavat labyrintin pitkiä käytäviä kynttilät kädessä, ovat aina yhtä hämmästyneitä luolien ilman puhtauden ja raikkauden takia.

. . .

Näihin luoliin liittyy paljon tarinoita. Yksi verrattain tuore tapahtui vuonna 1995, kun Petserissä kävi Venäjän presidentti Boris Nikolajevitš Jeltsin. Luostaria ja tietenkin luolia hänelle esitteli luostarin rahastonhoitaja arkkimandriitta Natanael. Laiha ja harmaapäinen isä Natanael linttaan astutuissa kengissään ja reikäisessä viitassaan valaisi tietä kynttilällä ja johti valtionpäämiestä ja hänen seuruettaan pitkin luolia.

Lopulta Boris Nikolajevitš huomasi, että ympärillä tapahtui jotakin käsittämätöntä. Hän esitti ihmetyksensä siitä, ettei luolissa haise mädäntyneelle, vaikka arkut vainajineen lepäävät seinien syvennyksissä niin lähellä, että niitä voi jopa koskettaa kädellään.

Isä Natanael selitti presidentille: "Se on Jumalan ihme."

Kiertokäynti jatkui, mutta jonkin ajan kuluttua Boris Nikolajevitš toisi hämmennyksen vallassa saman kysymyksen.

"No, niin on Herra järjestänyt", isä Natanael vastasi taas lyhyesti.

Kun seurue poistui luolista muutaman minuutin kuluttua, presidentti kuiskasi staretsille: "Batjuška, paljastakaa minulle salaisuutenne, millä te niitä oikein voitelette?" 

"Boris Nikolajevitš", arkkimandriitta vastasi, "onko Teidän ympärillänne ketään, joka haisee pahalta?"

"Ei tietenkään!" 

"No ettei kai Te luule, että joku rohkenisi haista pahalta Taivaallisen Kuninkaan lähellä?"

Sanotaan, että Boris Nikolajevitš oli täysin tyytyväinen tähän vastaukseen.









Katkelmia arkkimandriitta (nyk. metropoliitta) Tiihonin kirjasta 
Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia.


perjantaina

30. kesäkuuta 2019 asti.

Margit Paju: Ikoninäyttely



"Ikonimaalaus vie mukanaan. Siihen uppoutuu toisinaan samalla tavalla kuin hyvän kirjan lukemiseen. Joskus tuntuu jopa samanlaista haikeutta ikonin valmistuessa kuin hyvän kirjan loppuessa!" 
- Margit Paju





Sisäänpääsy näyttelyihin: 
5,00 euroa / henkilö

TERVETULOA! 






 

maanantaina

Pyhiinvaellus Pohjois-Kreikkaan syyskuussa 2014

Minna Maria Loikala kertoo Athos-säätiön järjestämästä pyhiinvaelluksesta Pohjois-Kreikkaan vuonna 2014.



Pyhiinvaellus Pohjois-Kreikkaan tuli minulle yllätyksenä, sellaiseen aikaan, kun en ollut varustautunut lähtemään minnekään. En tiedä, voiko pyhiinvaellukselle muutenkaan varustautua etukäteen kovinkaan hyvin. Edellisten matkakokemuksien mukaan mikään ei suju niin, kun olet suunnitellut, mutta kaikki menee kuitenkin niin, kun sinulle on parasta. Kaikenlaiset vastoinkäymiset kuuluvat pyhiinvaelluksen luonteeseen. Mikään ei ole liian helppoa, kaiken kuuluu olla mieleenpainuvaa. Tällä matkalla suurimmilta yllätyksiltä vältyttiin, matkatavaroiden hetkellistä katoamista lukuun ottamatta. Kannattaa ottaa vastaan kaikki, mitä matka tarjoaa ilolla ja ymmärryksellä. Pyhiinvaellus on ikivanha perinne, joka rikastuttaa hengellistä elämää ja opettaa kokemuksen tasolla ymmärtämään ortodoksisuutta, kuten ohjelmassamme sanottiin. Ja sen elin todeksi tällä matkalla.

 

Saavuttuamme Tessalonikiin pääsimme heti ensimmäiseksi käymään Tessalonikin kaupungin suojeluspyhän Demetrios Mirhanvuodattajan kirkossa. Pyhä suurmarttyyri Demetrios kärsi marttyyrikuoleman vuonna 306 ja hänen reliikkinsä eli pyhäinjäännöksensä olivat Demetrioksen kirkossa. Ne oli sijoitettu pieneen huoneeseen, jossa jokainen saattoi omassa rauhassaan käydä kunnioittamassa pyhiinjäännöksiä ja rukoilemassa. Olin jo aiemmin kuullut, että Demetrioksen pyhäinjäännöksistä valui mirhaa, jota otettiin vuosittain talteen. Eräs kreikkalainen oli lähettänyt tätä mirhaa viime vuonna Lammin ortodoksikeskuksen työntekijöille, enkä olisi voinut ikänäni silloin aavistaa, että pääsisin näin lähelle tätä pyhää paikkaa jo seuraavana vuonna. Athos-säätiön oppaan Hannu Pöyhösen kertomukset Demetrioksesta tulivat kovin tosiksi seistessämme pyhiinjäännösten edessä ja katsoessamme kaivoa, johon Demetrioksen ruumis oli heitetty. Kristittyjen vainoaminen oli ollut tällöin todella julmaa.



Tessalonikista matkustimme  Edessaan, jossa pääsimme Edessan metropoliitta Joelin vastaanotolle. Meidät otettiin siellä sydämellisesti vastaan. Tämä oli vasta alkusoittoa sille, mitä päivän aikana tuli tapahtumaan. Jatkoimme melko tiukan aikataulun mukaisesti Pyhän Ilarionin naisluostariin, jossa koin sellaisen rauhan, jota en aiemmin ollut missään luostarissa tai kirkossa tuntenut. Luostari sijaitsi korkealla vuoristossa, jonne oli ajettava kiemuraista vuoristotietä muutama tunti. Yllätyksemme meidät otti luostarissa vastaan vanhus Paisioksen oppilas, nuorempi Isä Paisios. Syvän kokemuksen koettelema usko Jumalaan ja syvän rukouselämän tuottama viisaus huokui hänestä samalla tavalla, kuin vanhus Paisioksesta nunna Kristodulin kertomusten mukaan. Tällaisia hengellisiä opettajia voi kohdata pyhiinvaelluksilla vain sattumalta, jos nyt mitään sattumaa on olemassakaan. Tapaaminen kruunasi matkamme!


Eräänä matkan tarkoituksena minulle oli tutkia kirkkojen mosaiikkilattioita. Olimme päättäneet tehdä Lammin ortodoksikeskuksen pieneen kappeliin mosaiikkilattian kreikkalaiseen tyyliin. Sain mahdollisuuden kuvata kirkkojen lattioita ja tehdä pikaisesti skitsejä ja mittapiirustuksia, joiden avulla kuvista saisi tehtyä mallit pieneen kappeliimme. Kuvailin itsekseni ja konttailin papereiden kanssa kirkon käytäviä. Eräs nunna saapui hymysuin katselemaan touhuani. Olin niin innoissani lattioista, että olisin voinut jäädä sinne viikoksi piirtelemään ja kuvaamaan niitä. Hehkutin niiden kauneutta hänelle ja hän selvästikin ymmärsi innostukseni. Useimmissa kirkoissa lattiat oli tehty yhdistämällä pieniä mosaiikkilaattoja ja isoja kivilaattoja. Okran, punaisen, siniharmaan ja norsunluunvalkoisen harmoniset sävyt sopivat täydellisesti yhteen.  
  

Jossain vaiheessa kiireinen aikataulu ja matkan aiheuttama innostus sai mieleni kaaokseen, ja aloin innoissani hehkuttaa kaikkea tapahtunutta ja höpöttää kaikkia ajatuksia mitä vaan mieleeni pullahti. Minua alkoi vaivata, etten saanut itseäni kuriin vaan ajatukseni laukkasi täyttä vauhtia ja kaikki, mitä päässä liikkui tuli vuolaasti ulos suustani. Mennessämme kunnioittamaan Gregorios Teologin pyhiinjäännöksiä, rukoilin että voisin lopettaa turhan puhumisen ja pystyisin taas keskittymään oleelliseen, sisäiseen pyhiinvaellukseeni. Rukous oli niin voimakas, että kaikenlainen puhuminen loppui kuin seinään! Sain taas kasattua itseni ja keskityttyä olennaiseen. Istuin itsekseni linja-autossa ja ihailin Pohjois-Kreikan kauniita vuoristomaisemia. Mietin, minkä vuoksi tälle alueelle rakennettiin niin monia luostareita. Oli selvää, että vuoristoalueen karuus ja kauneus tarjosi hyvät puitteet luostarielämälle. Kun astui luostarien pihoihin, koki suuren tyyneyden ja rauhan laskeutuvan. Ja sinne olisi ollut helppo jäädä.



Matkan loppuhuipentumana pääsimme Athosvuoren risteilylle. Ajoimme ensin bussilla Ouranoupolikseen, josta pieni risteilyaluksemme lähti. Aluksemme ajeli Pyhän Vuoren tuntumassa muutaman tunnin. Keinuin omissa ajatuksissani, rakastin merta ja olin odottanut laivalle pääsyä. Athoksen näkeminen toi lähemmäksi ortodoksista uskonelämää viettäviä opettajiamme, vanhus Efraimin ja muut isät. Athoksen Pyhä Vuori on yksi osa Halkidikin niemimaita ja on ollut yli tuhat vuotta ortodoksisen uskonelämän merkittävin hengellinen keskus. Pyhän vuoren pääluostareissa elää noin 2000 munkkia ja kaiken kokoisia luostareita näkyi vuoren rinteissä aivan mahdottomissa paikoissa. Vuoren karuus pääsi yllättämään! Ymmärsin minkälaista vaivaa jokaisen munkin täytyi nähdä, asuakseen saarella ja toteuttaakseen arkisten töiden lisäksi kaikki rukouselämän velvoitteet. Oman elämäni karikot kutistuivat mitättömiksi.