"Kaikki ongelmamme oli ratkaistu!"

Piispa Vasilista, joka ennen piispaksi vihkimystä oli pappi Vladimir Rodzjanko, kerrotaan arkkimandriitta (nyk. metropoliitta) Tiihonin teoksessa "Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia".

Myönnän vilpittömästi, että me käytimme vladykan sävyisää ja ehdotonta kuuliaisuutta hyväksemme. Vuonna 1992 me Vjatšeslav Mihailovitš Klykovin ja meitä hieman vanhemman ystävämme, akateemikko Nikita Iljitš Tolstoin, slaavilaisen kirjallisuuden kansainvälisen säätiön puheenjohtajan, kanssa valmistelimme ison delegaation pyhiinvaellusmatkaa Pyhälle maalle hakeaksemme sieltä Pyhän tulen ensi kertaa Venäjälle. Jerusalemissa vietetyn pääsiäisyön jälkeen pyhiinvaeltajien piti lähteä bussilla kohti Venäjää ja tuoda Pyhä tuli ortodoksisten maiden - Kyproksen, Kreikan, Jugoslavian, Romanian, Bulgarian, Ukrainan ja Valko-Venäjän - halki aina Moskovaan saakka.

Nykyisin Pyhä tuli tuodaan joka vuosi lentokoneilla moniin kaupunkeihin suoraan pääsiäispalvelukseen, mutta tuo ensimmäinen kerta aiheutti paljon huolta ja vaivaa. Sen piti kestää kokonaisen kuukauden. Moskovan ja koko Venäjän pyhin patriarkka Aleksei lähetti matkaan kaksi arkkimandriittaa: Pankratin, nykyisen piispan ja Valamon luostarin johtajan, ja Sergein, joka pian nimitettiin Novosibirskin piispaksi.

Marsalkka Žukovin tyttären, Maria Georgijevnan, piti myös osallistua tähän pyhiinvaellukseen, mutta hän sairastui aivan matkan aattona. Meidän piti kiireesti löytää joku, joka voisi lähteä hänen sijastaan. Ongelma oli siinä, että oli täysin mahdotonta saada niin lyhyessä ajassa viisumeita niin moneen maahan. Silloin me jälleen muistimme vladyka Vasilin, joka oli juuri tuona päivänä saapunut Moskovaan.

Häpeäksemme me emme lainkaan tulleet ajatelleeksi, että vladykan, joka oli jo täyttänyt 77 vuotta, ei olisi mitenkään helppoa matkustaa bussissa kokonaisen kuukauden ajan ja että hänellä oli joitakin asioita toimitettavanaan Moskovassa. Meille tärkeintä oli se, että vladyka suostui, kuten aina. Toiseksi kaikki viisumeita koskevat kysymykset ratkesivat siinä samassa: vladyka oli Iso-Britannian kansalainen eikä hänen passillaan koitunut mitään hankaluuksia matkan varrelle sattuneissa maissa.

...

Muistan, kuinka ennen matkaa me kokosimme piispan tavarat salamannopeasti ja helpotuksesta huokaisten otimme hänet mukaan pitkälle matkalle. Kaikki meidän ongelmamme oli ratkaistu!

Niitä ilmaantui kyllä, kun pyhiinvaeltajat ylittivät valtakuntien rajoja. Delegaatiomme piti ylittää rajat jo etukäteen hankitun ryhmäviisumin avulla. Viisumiin oli tietysti merkitty Maria Georgijevna Žukova, eikä siinä mainittu minkäänlaista piispa Vasili Rodzjankoa.

Kaikki alkoi Israelissa, joka on kuuluisa pikkutarkkuudestaan rajanylitykseen ja tullimuodollisuuksiin liittyvissä asioissa. Israelilaisten salaisen palvelun virkailijat panivat heti lentokentällä merkille Venäjältä tulleen omalaatuisen ryhmän ja kutsuivat kunkin nimeltä haastatteluun. Kun oli puhe arkkimandriitta Pankratista, arkkimandriitta Sergeistä, Alexander Nikolajevitš Krutovista ja muista, ongelmia ei ilmaantunut. Mutta kun tuli Maria Georgijevna Žukovan vuoro, hänen tilalleen tulikin piispa Vasili. Hän hymyili israelilaiselle virkailijalle sydämellisesti ja kumarsi.

"Siis mitä?" virkailija kysyi ällistyneenä. "Minä kutsuin Maria Georgijevna Žukovaa."

"Minä olen Maria Georgijevna Žukova," vladyka vastasi vilpittömän yksinkertaisesti.

"Siis te? Kuka te olette?"

"Minäkö? Minä olen venäläinen piispa Vasili."

"Maria Georgijevna Žukova on muka venäläinen piispa Vasili, niinkö? Täällä ei kannata laskea leikkiä. Mikä teidän nimenne on?"

"Passin mukaan vai..."

"Tietenkin passin mukaan!" virkailija tuhahti.

"Passin mukaan minä olen Vladimir Rodzjanko."

"Maria Georgijevna Žukova, piispa Vasili, Vladimir Rodzjanko? Mistä te siihen tulla tupsahditte?"

"No itse asiassa minä asun Amerikassa..." vladyka alkoi kertoa.

"Me selitämme teille kaiken," muut delegaation jäsenet yrittivät sekaantua asiaan, mutta virkailija keskeytti heidät tylysti:

"Pyydän asiankuulumattomia pysymään vaiti!"

Sitten hän kääntyi taas uhkaavana vladykan puoleen.

"Te siis sanotte olevanne venäläinen piispa, mutta asutte jostain syystä Amerikassa, niinkö? Mielenkiintoista! Esittäkää passinne!"

"Minulla on Iso-Britannian passi," vladyka varoitti heti paikalla ja ojensi sen virkailijalle.

"Niin mitä?" virkailija vingahti kiukuissaan ja heristi ryhmäviisumia vladykan edessä. "Entä kuka te olette tässä dokumentissa?"

"No kuinka sen nyt sanoisi?" vladyka sanoi ja ihmetteli itsekin. "Asia on niin, että tässä dokumentissa minä olen Maria Georgijevna Žukova."

"Riittää jo!" virkailija karjaisi. "Vastatkaa heti, kuka te olette?"

Vladyka Vasili oli hyvin murheissaan siitä, että hän oli aiheuttanut kärsimyksiä tälle nuorelle miehelle, mutta sävyisyydestään huolimatta hän ei pitänyt siitä, että hänelle huudettiin.

"Minä olen venäläinen piispa Vasili!" hän vastasi arvokkaasti.

"Piispa Vasili? Kuka sitten on Vladimir Rodzjanko?"

"Minä."

"Entä Maria Georgijevna Žukova?"

"Minä," piispa levitti kätensä.

"No niin, missä te asutte?"

"Amerikassa."

"Entä passi?"

"Minulla on Iso-Britannian passi."

"Entä tässä luettelossa?"

"Tässä minä olen Maria Georgijevna Žukova."

Tämä kohtaus toistui jokaisella rajanylityspaikalla.

     

Piispa Vasili ja Pyhä Tuli. Kuva.

 

 "His Eminence the Novice"

Luolat

Pyhät luolat ovat yksi Pihkovan Petserin luostarin ihmeellisistä erikoispiirteistä. Luostari sai alkunsa näissä luolissa kuusisataa vuotta sitten. Maanalaiset labyrintit jatkuvat kilometrikaupalla kirkkojen, keljojen, puutarhojen ja peltojen alla. Ensimmäiset munkit asettuivat tänne joskus luostarin varhaisaikoina. He kaivoivat maan alle kirkkoja ja vanhaan raamatulliseen tapaan he myös hautasivat tuonilmaisiin siirtyneet veljet tänne hiekkaisiin seiniin koverrettuihin syvennyksiin. Luostari alkoi laajeta maan päälle vasta, kun munkkien määrä kasvoi.

Noista kaukaisista ajoista saakka luolia on kutsuttu Jumalan tekemiksi. Nimitys ei perustu niinkään luolien luontaiseen syntyyn (myöhemmin munkit itse laajensivat maanalaisia käytäviä), vaan pikemminkin siihen, että he havaitsivat luoliin tuotujen vainajien ruumiiden lakkaavan heti erittämästä kuoleelle ruumiille ominaista hajua.

Nykyään luoliin on haudattu yli neljätoistatuhatta vainajaa, munkkeja, Petserin asukkaita ja sotilaita, jotka suojelivat luostaria keskiajan sotaretkeläisiä vastaan. Arkkuja ei luolissa haudata maan alle, vaan ne pinotaan toinen toistensa päälle seinäsyvennyksiin. Luolissa kävijät, jotka vaeltavat labyrintin pitkiä käytäviä kynttilät kädessä, ovat aina yhtä hämmästyneitä luolien ilman puhtauden ja raikkauden takia.

. . .

Näihin luoliin liittyy paljon tarinoita. Yksi verrattain tuore tapahtui vuonna 1995, kun Petserissä kävi Venäjän presidentti Boris Nikolajevitš Jeltsin. Luostaria ja tietenkin luolia hänelle esitteli luostarin rahastonhoitaja arkkimandriitta Natanael. Laiha ja harmaapäinen isä Natanael linttaan astutuissa kengissään ja reikäisessä viitassaan valaisi tietä kynttilällä ja johti valtionpäämiestä ja hänen seuruettaan pitkin luolia.

Lopulta Boris Nikolajevitš huomasi, että ympärillä tapahtui jotakin käsittämätöntä. Hän esitti ihmetyksensä siitä, ettei luolissa haise mädäntyneelle, vaikka arkut vainajineen lepäävät seinien syvennyksissä niin lähellä, että niitä voi jopa koskettaa kädellään.

Isä Natanael selitti presidentille: "Se on Jumalan ihme."

Kiertokäynti jatkui, mutta jonkin ajan kuluttua Boris Nikolajevitš toisi hämmennyksen vallassa saman kysymyksen.

"No, niin on Herra järjestänyt", isä Natanael vastasi taas lyhyesti.

Kun seurue poistui luolista muutaman minuutin kuluttua, presidentti kuiskasi staretsille: "Batjuška, paljastakaa minulle salaisuutenne, millä te niitä oikein voitelette?" 

"Boris Nikolajevitš", arkkimandriitta vastasi, "onko Teidän ympärillänne ketään, joka haisee pahalta?"

"Ei tietenkään!" 

"No ettei kai Te luule, että joku rohkenisi haista pahalta Taivaallisen Kuninkaan lähellä?"

Sanotaan, että Boris Nikolajevitš oli täysin tyytyväinen tähän vastaukseen.

Katkelmia arkkimandriitta (nyk. metropoliitta) Tiihonin kirjasta 

Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia.

"Autuas on se..."

Lisää mm. pyhästä Efraim Syyrialaisesta, 

isä Raimo Sissosen sivuilla "Tsasounan suunnalta".

30. kesäkuuta 2019 asti.

Margit Paju: Ikoninäyttely

"Ikonimaalaus vie mukanaan. Siihen uppoutuu toisinaan samalla tavalla kuin hyvän kirjan lukemiseen. Joskus tuntuu jopa samanlaista haikeutta ikonin valmistuessa kuin hyvän kirjan loppuessa!" 

- Margit Paju

Lisätietoja NÄYTTELYKALENTERISSA

Sisäänpääsy näyttelyihin: 

5,00 euroa / henkilö

TERVETULOA! 

 

Pyhiinvaellus Pohjois-Kreikkaan syyskuussa 2014

Minna Maria Loikala kertoo Athos-säätiön järjestämästä pyhiinvaelluksesta Pohjois-Kreikkaan vuonna 2014.

Pyhiinvaellus Pohjois-Kreikkaan tuli minulle yllätyksenä, sellaiseen aikaan, kun en ollut varustautunut lähtemään minnekään. En tiedä, voiko pyhiinvaellukselle muutenkaan varustautua etukäteen kovinkaan hyvin. Edellisten matkakokemuksien mukaan mikään ei suju niin, kun olet suunnitellut, mutta kaikki menee kuitenkin niin, kun sinulle on parasta. Kaikenlaiset vastoinkäymiset kuuluvat pyhiinvaelluksen luonteeseen. Mikään ei ole liian helppoa, kaiken kuuluu olla mieleenpainuvaa. Tällä matkalla suurimmilta yllätyksiltä vältyttiin, matkatavaroiden hetkellistä katoamista lukuun ottamatta. Kannattaa ottaa vastaan kaikki, mitä matka tarjoaa ilolla ja ymmärryksellä. Pyhiinvaellus on ikivanha perinne, joka rikastuttaa hengellistä elämää ja opettaa kokemuksen tasolla ymmärtämään ortodoksisuutta, kuten ohjelmassamme sanottiin. Ja sen elin todeksi tällä matkalla.

 

Saavuttuamme Tessalonikiin pääsimme heti ensimmäiseksi käymään Tessalonikin kaupungin suojeluspyhän Demetrios Mirhanvuodattajan kirkossa. Pyhä suurmarttyyri Demetrios kärsi marttyyrikuoleman vuonna 306 ja hänen reliikkinsä eli pyhäinjäännöksensä olivat Demetrioksen kirkossa. Ne oli sijoitettu pieneen huoneeseen, jossa jokainen saattoi omassa rauhassaan käydä kunnioittamassa pyhiinjäännöksiä ja rukoilemassa. Olin jo aiemmin kuullut, että Demetrioksen pyhäinjäännöksistä valui mirhaa, jota otettiin vuosittain talteen. Eräs kreikkalainen oli lähettänyt tätä mirhaa viime vuonna Lammin ortodoksikeskuksen työntekijöille, enkä olisi voinut ikänäni silloin aavistaa, että pääsisin näin lähelle tätä pyhää paikkaa jo seuraavana vuonna. Athos-säätiön oppaan Hannu Pöyhösen kertomukset Demetrioksesta tulivat kovin tosiksi seistessämme pyhiinjäännösten edessä ja katsoessamme kaivoa, johon Demetrioksen ruumis oli heitetty. Kristittyjen vainoaminen oli ollut tällöin todella julmaa.

Tessalonikista matkustimme  Edessaan, jossa pääsimme Edessan metropoliitta Joelin vastaanotolle. Meidät otettiin siellä sydämellisesti vastaan. Tämä oli vasta alkusoittoa sille, mitä päivän aikana tuli tapahtumaan. Jatkoimme melko tiukan aikataulun mukaisesti Pyhän Ilarionin naisluostariin, jossa koin sellaisen rauhan, jota en aiemmin ollut missään luostarissa tai kirkossa tuntenut. Luostari sijaitsi korkealla vuoristossa, jonne oli ajettava kiemuraista vuoristotietä muutama tunti. Yllätyksemme meidät otti luostarissa vastaan vanhus Paisioksen oppilas, nuorempi Isä Paisios. Syvän kokemuksen koettelema usko Jumalaan ja syvän rukouselämän tuottama viisaus huokui hänestä samalla tavalla, kuin vanhus Paisioksesta nunna Kristodulin kertomusten mukaan. Tällaisia hengellisiä opettajia voi kohdata pyhiinvaelluksilla vain sattumalta, jos nyt mitään sattumaa on olemassakaan. Tapaaminen kruunasi matkamme!

Eräänä matkan tarkoituksena minulle oli tutkia kirkkojen mosaiikkilattioita. Olimme päättäneet tehdä Lammin ortodoksikeskuksen pieneen kappeliin mosaiikkilattian kreikkalaiseen tyyliin. Sain mahdollisuuden kuvata kirkkojen lattioita ja tehdä pikaisesti skitsejä ja mittapiirustuksia, joiden avulla kuvista saisi tehtyä mallit pieneen kappeliimme. Kuvailin itsekseni ja konttailin papereiden kanssa kirkon käytäviä. Eräs nunna saapui hymysuin katselemaan touhuani. Olin niin innoissani lattioista, että olisin voinut jäädä sinne viikoksi piirtelemään ja kuvaamaan niitä. Hehkutin niiden kauneutta hänelle ja hän selvästikin ymmärsi innostukseni. Useimmissa kirkoissa lattiat oli tehty yhdistämällä pieniä mosaiikkilaattoja ja isoja kivilaattoja. Okran, punaisen, siniharmaan ja norsunluunvalkoisen harmoniset sävyt sopivat täydellisesti yhteen.  

  

Jossain vaiheessa kiireinen aikataulu ja matkan aiheuttama innostus sai mieleni kaaokseen, ja aloin innoissani hehkuttaa kaikkea tapahtunutta ja höpöttää kaikkia ajatuksia mitä vaan mieleeni pullahti. Minua alkoi vaivata, etten saanut itseäni kuriin vaan ajatukseni laukkasi täyttä vauhtia ja kaikki, mitä päässä liikkui tuli vuolaasti ulos suustani. Mennessämme kunnioittamaan Gregorios Teologin pyhiinjäännöksiä, rukoilin että voisin lopettaa turhan puhumisen ja pystyisin taas keskittymään oleelliseen, sisäiseen pyhiinvaellukseeni. Rukous oli niin voimakas, että kaikenlainen puhuminen loppui kuin seinään! Sain taas kasattua itseni ja keskityttyä olennaiseen. Istuin itsekseni linja-autossa ja ihailin Pohjois-Kreikan kauniita vuoristomaisemia. Mietin, minkä vuoksi tälle alueelle rakennettiin niin monia luostareita. Oli selvää, että vuoristoalueen karuus ja kauneus tarjosi hyvät puitteet luostarielämälle. Kun astui luostarien pihoihin, koki suuren tyyneyden ja rauhan laskeutuvan. Ja sinne olisi ollut helppo jäädä.

Matkan loppuhuipentumana pääsimme Athosvuoren risteilylle. Ajoimme ensin bussilla Ouranoupolikseen, josta pieni risteilyaluksemme lähti. Aluksemme ajeli Pyhän Vuoren tuntumassa muutaman tunnin. Keinuin omissa ajatuksissani, rakastin merta ja olin odottanut laivalle pääsyä. Athoksen näkeminen toi lähemmäksi ortodoksista uskonelämää viettäviä opettajiamme, vanhus Efraimin ja muut isät. Athoksen Pyhä Vuori on yksi osa Halkidikin niemimaita ja on ollut yli tuhat vuotta ortodoksisen uskonelämän merkittävin hengellinen keskus. Pyhän vuoren pääluostareissa elää noin 2000 munkkia ja kaiken kokoisia luostareita näkyi vuoren rinteissä aivan mahdottomissa paikoissa. Vuoren karuus pääsi yllättämään! Ymmärsin minkälaista vaivaa jokaisen munkin täytyi nähdä, asuakseen saarella ja toteuttaakseen arkisten töiden lisäksi kaikki rukouselämän velvoitteet. Oman elämäni karikot kutistuivat mitättömiksi.