 |
| Pyhittäjä ja tunnustaja Sebastian Karagandalainen |
Matkasimme kerran R.G:n kanssa Saranin kaupunkiin tapaamaan vanhoja ystäviä. Linja-autoja kulki tunnin välein. Meidän tuli palata ennen iltaa. Kuski oli nuori tšetšeeni. Matkalla toinen linja-auto ohitti meidät, sen kuski oli venäläinen – myös nuorukainen. Hän tunki päänsä ulos kuskin ikkunasta ja huudahti nauraen: ”Laahustat kuin vanha koni!” Tämä todellakin sai meidän tšetšeenimme raivon valtaan. Hän painoi kaasun pohjaan ja kaahasi eteenpäin ohittaakseen loukkaajansa, kun taas tämä pyyhälsi vielä lujempaa.
Ajoneuvo viiletti eteenpäin; se heilahteli tienpinnan epätasaisuudessa niin että käytävällä seisovat ihmiset iskivät päitänsä kattoon. Kauhistuttava pelko valtasi sydämeni. Ja kohdassa, jossa valtatie tekee laajan mutkan ja kiertää pellon, josta juuri oli korjattu vehnä, näin kauhukseni, että kuskimme oli ajanut pois tieltä pellolle. Hän kaahasi eteenpäin ajoneuvolla peltoa ylämäkeen ohittaakseen mutkakohdan ja päästäkseen ensimmäisen linja-auton edelle. Linja-auto heittelehti puolelta toiselle ylämäessä. Kaikki lapset itkivät. Linja-auton renkaat olivat irrota, ja auto oli kaatua ja murskata luumme. Kaikki anoivat rahastajaa pysäyttämään kuskin, mutta hän – valkoisena kuin lakana – saattoi vain vastata: ”Kun hän on noin hurjana, kuka voi pysäyttää hänet?” Ymmärsin, että olimme kuoleman kynnyksellä. Pelko valtasi sydämeni ja aloin rukoilla ja kutsuin mielessäni Vanhusta: ”Batjuska, pelasta meidät! Batjuska, auta! Batjuska, isä Sebastian, pelasta meidät!” Katsoin ulos ikkunasta ja näin ensimmäisen linja-auton seisovan paikallaan valtatiellä. Kaikki matkustajat olivat tulleet ulos ja parveilivat auton ympärillä – siitä oli puhjennut rengas. Meidän kuskimme hiljensi vauhtia, saavutti valtatien ja ajoi ensimmäisen linja-auton ohi rauhallisesti, eikä edes pistänyt päätään ulos kuskiosastosta. Kaikki alkoivat tulla itseensä, rauhoittua.
Seuraavana päivänä oli kokoöinen juhlavigilia. Minä ajoin Mihailovkaan ajoissa ja odotin ulkopuolella, jotta Vanhus tulisi kirkkoon. Hän lähti huoneestaan ja lähestyi minua. Halusin kertoa hänelle, kuinka edellisenä päivänä minulla oli ollut kauhistuttava tilanne, mutta hän kysyi minulta ensin: ”Olitko se sinä, joka huusit minulle eilen: ”Batjuska, pelasta meidät, auta!”?" Minä sanoin: ”Kyllä, se olin minä, Batjuska.”
”Kun kutsut minua, sinun tulisi kertoa kaikki – kuka kutsuu ja mistä tulisi pelastaa – tai muuten se on hyvin vaikeaa minulle. Minä kuulen ”Pelasta minut”, mutta ihmisen tulisi kertoa, kuka on ja mistä tulisi pelastaa. No, saavuitteko turvallisesti?” Minä olin kerta kaikkiaan hämmästynyt… ”Kyllä, turvallisesti!”
Suomennettu Tatiana V. Torstensenin kirjoittamasta teoksesta "Elder Sebastian of Optina". Pyhittäjä ja tunnustaja Sebastian Karagandalainen (1884-1966) aloitti luostarielämänsä Optinan luostarissa vuonna 1909 ja oli keljapalvelijana niin pyhälle vanhus Joosefille kuin pyhälle vanhus Nektariokselle. Hän näki neuvostovallan sulkevan rakkaan luostarinsa vuonna 1923 ja kymmenen vuotta myöhemmin hänet pidätettin ja lähetettiin seitsemäksi vuodeksi Karagandan pakkotyöleirille Kazakstaniin. Leiriajan jälkeen hän asettui pysyvästi Kazakstaniin ja rukouksillaan ja uurastuksellaan muutti neuvostotasavallan erämaan hengellisesti hedelmälliseksi puutarhaksi.
