 |
| Vanhus Efraim Filotheoslainen ja Vanhus Joosef Hesykastin (+1959) kallo. |
... Meidän täytyy kilvoitella saavuttaaksemme tuon kalliin
pelastuksen. Kilvoitus vaivannäköineen ei ole leikkiä. Emme
tulleet tänne ainoastaan ollaksemme olemassa ja elääksemme
niin
kuin se olisi tullut arpaosaksemme. Asia on paljon vakavampi
kuin kukaan osaa kuvitellakaan. Jumala elää, ja sen vuoksi ihmisen
pelastus on jotain vakavuudenkin ylittävää, koska jos ihminen
menettää sielunsa, silloin epäonni on ikuinen. Me emme saa ottaa
tätä asiaa kevyesti, emmekä saa antaa sen jäädä meiltä
huomaamatta. Asian vakavuus tulee meille ilmi kaikessa laajuudessaan
silloin, kun lähestymme kuoleman hetkeä. Silloin meidän mielemme
tajuaa tämän todellisuuden, ja asioista tulee vakavia. Lapsellinen
ajattelu laitetaan syrjään. Silloin ihminen näkee kaiken sen, mitä
hän on eläessään kuullut kuolemasta, kaiken mitä on lukenut, ja
kaikki se, mistä häntä varoitettiin, tulee todeksi.
Ennen kaikkea hänellä tietysti on nyt tuntuma kuolemasta ja hän
tajuaa, että hän on lähdössä. Mieli alkaa mietiskellä ja
kysellä: "Mitä nyt tapahtuu? Minne olen menossa?"
Omastatunnosta tulee herkkäliikkeinen koneisto, joka toimii
lakkaamatta: "Tämä tapahtui ja tuo, ja sitten vielä tuokin."
Ihmisestä vaikuttaa siltä kuin hän kuulisi tämän kaiken
ensimmäistä kertaa: "Mutta milloin kaikki tuo tapahtui, eikä
se silloin vaivannut minua?" Tietenkin huolimattomuus ja
välinpitämättömyys sekä mielen pimentyminen on peittänyt kaiken
alleen kuin himmentävä huntu. Ja nyt lähestyvän kuoleman tuuli
puhaltaa, ja kaikki asiat tulevat valoon. Nähdessään tämän
todellisuuden sielu alkaa menettää rohkeuttaan: "Mitä nyt
tapahtuu? Voinko palata takaisin?" Omatunto vastaa: "Ei.
Nyt sinun täytyy mennä kohti totuutta."
Ihminen näkee pahojen demonien lähestyvän. Jatkuvasti ja
näkymättömästi ne seuraavat erilaisia merkkejä. Kokemuksesta ne
ymmärtävät, milloin kuolinhetki lähestyy, ja ne odottavat sitä,
hankkivat istuimet eturivistä. Ne haluavat tulla ensimmäisinä
sielun luo - järkyttää ja kauhistuttaa sielua hirvittävällä
ulkonäöllään. Ne esittelevät asiakirjat, joissa on kirjattuina
sielun synnit, aiheuttaakseen epätoivoa ja toivottomuutta. Sielu
vapisee ja huokailee, ja silloin se näkee suojelusenkelin - tai
useitakin enkeleitä - ja kääntää katseensa niiden puoleen
rukoillen ja anoen niiltä apua. Mutta enkelit auttavat ainoastaan
ihmisen tekojen mukaan. Sen jälkeen sielu kääntää katseensa
kohti sukulaisiaan, ystäviään ja veljiään; se nostaa kätensä
pyytääkseen apua, mutta se ei saa mitään apua toisilta. Ja
silloin se kääntyy ainoan toivonsa, Jumalan armon, puoleen.
Kaikki nämä sanotut asiat ovat todellisuutta ja totuus. Me
olemme nähneet monien ihmisten lähtevän tästä maailmasta. Olemme
kuulleet monista erilaisista tapauksista, joita on sattunut kuoleman
hetkellä. Kaikki nämä ovat yhteneväisiä sen kanssa, mitä luemme
Kirkkoisien Traditiosta. Nämä asiat tulevat tapahtumaan myös
meille ja sen vuoksi meidän täytyy pitää ne mielessämme ja
ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin. Kuoleman muistamisen täytyy
jatkuvasti pitää meidät kurissa ja kohottaa meidät kaikkien
täällä näkemiemme maallisten asioiden yläpuolelle. Meidän tulee
aina ajatella kuolemaa, lähdön hetkeä, nousua kohti Jumalan
vanhurskasta tuomioistuinta ja Paratiisin olosuhteita helvettiin
verrattuna. Meidän rukouksemme tulee olla niin lakkaamatonta kuin on
mahdollista. Meidän täytyy kilvoitella, sillä Jumala kuulee
kilvoittelevan sielun rukouksen. Sillä on rohkeutta, erityisesti
kuoleman hetkellä, ja se kohtaa tuon tilanteen eri tavalla.
Ajatelkaamme kaikkia näitä asioita jatkuvasti. Kyseessä on
kirkkoisien totuus. Se on lähtöisin elämästä. Se on lähtöisin
Jumalan ilmoituksesta ihmisille. Innostakoon se meitä
kilvoittelemaan siten, että saavuttaisimme iankaikkisen pelastuksen.
- Katkelma Arkkimandriitta Efraim Filotheoslaisen (nyk. Arizonassa) opetuspuheesta, joka on julkaistu teoksessa The Departure of the Soul According to the Teaching of the Orthodox Church.
Muuta aiheeseen liittyvää:
