Kertomus pyhän Eufimian ilmestyksestä, joka sisältyy
parhaillaan suomennettavana olevaan pyhittäjä Paisioksen elämäkertaan
(käännös Hannu Pöyhönen, kustantaja Athos-Säätiö).
Vuoden 1974 helmikuun 26. päivänä (vanhan ajanlaskun mukaan) isä Paisios palasi Pyhälle Vuorelle. Seuraavana päivänä, 27. helmikuuta, kymmenen maissa aamulla ollessaan toimittamassa hetkipalveluksia rukousnauhallaan, hän kuuli yhtäkkiä ovelta koputusta ja hennon naisäänen sanovan: ”Pyhien isiemme esirukouksien tähden.”
Hän oudoksui tätä ja kysyi: ”Kuka siellä?”
Hän kuuli saman äänen sanovan: ”Eufimia!”
Hän ajatteli: ”Kuka Eufimia? Ehkäpä joku nainen sai hullun päähänpiston tulla Pyhälle Vuorelle?” Koputus toistui kolmesti. Neljännellä koputuksella ovi, vaikka oli suljettu salvalla, avautui itsestään ja sisään astui pyhä suurmarttyyri Eufimia! Hänen seurassaan oli pyhä Johannes Teologi, joka ei astunut sisään hänen kanssaan, vaan katosi välittömästi.
Pyhä Eufimia säteili kauttaaltaan. Hänen vaatteensa, kuten kankaiset kengät hänen jaloissaan, olivat väriltään taivaan siniset. Hänen läsnäolonsa välitti Pyhittäjälle ”rauhan, joka muuttui taivaalliseksi riemuksi”. Mutta saadakseen täyden varmuuden, että kyseessä oli todella Pyhä eikä demoninen fantasia, hän pyysi, että he kumartaisivat yhdessä Pyhää Kolminaisuutta ja sanoi: ”Lausu: 'Nimeen Isän'.” Pyhä toisti sen vienolla äänellä tehden samalla maahankumarruksen, ei kuitenkaan kirkon suuntaan, kuten Pyhittäjä, vaan tämän keljan suuntaan. Pyhittäjä kummeksui sitä, mutta tajusi heti, että Pyhä katsoi Pyhän Kolminaisuuden ikonin suuntaan, joka riippui hänen keljansa oven yllä. ”Lausu kovempaa”, hän sanoi tälle.
Pyhä lausui saman uudelleen hieman voimakkaammalla äänellä.
”Kovempaa”, hän sanoi taas.
Niin tämä toisti taas saman vielä voimakkaammalla äänellä.
– Ja Pojan, sanoi Pyhittäjä.
– Ja Pojan, Pyhä toisti.
– Ja Pyhän Hengen, jatkoi Pyhittäjä, ja Pyhä toisti sen tehden myös maahankumarrukset.
– Nyt minäkin kumarran sinulle, hän sanoi tälle ja kumarsi kunnioittavasti tämän edessä.
Hän suuteli Pyhän jalkoja, käsiä ja nenänpäätä. Sitten he istahtivat pieneen käytävään, jossa oli yksi jakkara ja kirstu, ja Pyhä kertoi hänelle elämästään ja marttyyrikilvoituksestaan. Sillä hetkellä, kun Pyhä kertoi niistä, Pyhittäjä ei ainoastaan kuullut niistä, vaan tunsi näkevänsä ja elävänsä ne.
– Miten sinä kestit niin monet kidutukset? hän kysyi tältä.
– Jos olisin tiennyt, miten suuri kunnia pyhillä on Taivaassa, olisin halunnut kestää vieläkin suurempia kidutuksia, tämä vastasi.
Tämän jälkeen Pyhittäjä kysyi pyhältä Eufimialta neuvoa kolmessa asiassa, jotka vaivasivat häntä: Yksi asioista oli kirkollinen; häneltä oli pyydetty mielipidettä eräässä kysymyksessä, ja Pyhä vakuutti, että vastaus, jonka hän olisi antanut, oli oikea. Toinen asia oli pyhän Arsenioksen elämäkerran julkaiseminen ja kolmas koski kahta Surotin luostariin liittyvää teemaa.
Kun Pyhä poistui, hänen lähtönsä jätti Pyhittäjän ”jumalallisen hulluuden” tilaan. Hän pysytteli keljaansa sulkeutuneena, paratiisillisessa ilmapiirissä, jonka Pyhä oli tuonut tullessaan ja jonka ansiosta taivaallinen tuoksu oli läsnä kaikkialla. Hänen mielessään oli koko ajan Eufimian pyhä olemus, hänen sydämensä oli revetä suloisesta rakkaudesta ja sanoinkuvaamattomasta ilosta. ”Sinä teit minut hulluksi, sinä teit minut hulluksi, pyhä Eufimia!” hän huusi. ”Tiedätkö millaiseen tilaan sait minut? Sellainen hienostunut ihanuus!”
Kahdentoista päivän jälkeen Pyhittäjä vieraili Surotin luostarissa halutessaan tehdä sisaretkin osalliseksi taivaallisesta riemusta, jota itse tunsi. Oli selvää, että siellä olonsa päivinä hän eli vielä jumalallisen vierailun ilmapiirissä. Eräänä iltana muuan sisar tapasi hänet suutelemasta palavalla kaipuulla pyhän Eufimian ikonia. Jumalallinen muutos näkyi hänessä kauttaaltaan. Ja kun jumalallinen rakkaus kiehui hänen sisimmässään, hänen hengitysilmansa muodosti äänen, joka oli kuin kuumasta höyrystä peräisin. Tuo tila muistutti sitä, jota hän oli neljä kuukautta aiemmin kuvaillut heille kirjeessään: ”Kallis rakkaus Jumalaa kohtaan uhreineen keittää suloisella liekillä sydäntä, ja höyryn tavoin sieltä lennähtää jumalallinen rakkaus, jota ei voi pidätellä, ja ihminen yhdistyy Jumalaan.”
Tämän jumalallisen vierailun muistoksi Pyhittäjä kirjoitti myöhemmin troparin, jota hän lauloi ”koko sydämestään” ollessaan yksin: ”Millä veisuilla me ylistäen ylistäisimme Eufimiaa, joka saapui Ylhäältä ja kävi katsomassa Kapsalassa asuvaa munkkiparkaa. Kolmesti hänen oveaan koputettuaan neljännellä se ihmeen vaikutuksesta avautui itsestään. Ja kun hän, Kristuksen marttyyri, kävi sisään taivaallisessa kunniassa, he kumarsivat yhdessä Pyhää Kolminaisuutta. Näin hän varmisti, että rauha ja jumalallinen riemu ovat aitoja.”
Hän myös auttoi sisaria maalaamaan pyhän Eufimian ikonin, jossa tämä on kuvattu koputtamassa hänen keljansa ovea. Hänellä oli pitkään Pyhällä Vuorella pieni ikoni, jossa oli valokuva tästä puulle liimattuna ja jota hän piti keljassaan päänalusensa päällä. Tämän ikonin pinta kuoriutui hänen jatkuvista palavista suudelmistaan, niin ettei Pyhän hahmo enää näkynyt; se katosi paperilta ja painautui hänen sydämeensä. Hän kirjoitti kirjeessään: ”Pyhät iloitsevat, kun he kuvautuvat ihmisten sydämiin. Kun kristitty suutelee pyhiä ikoneita ja pyytää apua, hän, mikäli on hurskas, tuolla sydämestä nousevalla suudelmalla imee itseensä ei ainoastaan Kristuksen, Jumalanäidin tai Pyhien armon, vaan imee sisälle sydämeensä myös Kristuksen tai Jumalanäidin tai Pyhät kokonaan, niin että he tämän jälkeen löytävät paikkansa hänen temppelinsä ikonostaasista. 'Pyhän Hengen temppeli' on ihminen.”
Hänen suuri rakkautensa tätä ”suurta pyhää kohtaan, joka vaikka olikin hänelle tuntematon, soi silti hänelle tämän suuren kunnian,” paloi sammumattomana hänen sisimmässään aina siihen päivään asti, jolloin hän kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 1994, lähti hänen muistopäivänsä jälkeisenä päivänä kohtaamaan häntä Paratiisissa.
 |
| Pyhä Paisios Athosvuorelainen |
Vuoden 1974 helmikuun 26. päivänä (vanhan ajanlaskun mukaan) isä Paisios palasi Pyhälle Vuorelle. Seuraavana päivänä, 27. helmikuuta, kymmenen maissa aamulla ollessaan toimittamassa hetkipalveluksia rukousnauhallaan, hän kuuli yhtäkkiä ovelta koputusta ja hennon naisäänen sanovan: ”Pyhien isiemme esirukouksien tähden.”
Hän oudoksui tätä ja kysyi: ”Kuka siellä?”
Hän kuuli saman äänen sanovan: ”Eufimia!”
Hän ajatteli: ”Kuka Eufimia? Ehkäpä joku nainen sai hullun päähänpiston tulla Pyhälle Vuorelle?” Koputus toistui kolmesti. Neljännellä koputuksella ovi, vaikka oli suljettu salvalla, avautui itsestään ja sisään astui pyhä suurmarttyyri Eufimia! Hänen seurassaan oli pyhä Johannes Teologi, joka ei astunut sisään hänen kanssaan, vaan katosi välittömästi.
Pyhä Eufimia säteili kauttaaltaan. Hänen vaatteensa, kuten kankaiset kengät hänen jaloissaan, olivat väriltään taivaan siniset. Hänen läsnäolonsa välitti Pyhittäjälle ”rauhan, joka muuttui taivaalliseksi riemuksi”. Mutta saadakseen täyden varmuuden, että kyseessä oli todella Pyhä eikä demoninen fantasia, hän pyysi, että he kumartaisivat yhdessä Pyhää Kolminaisuutta ja sanoi: ”Lausu: 'Nimeen Isän'.” Pyhä toisti sen vienolla äänellä tehden samalla maahankumarruksen, ei kuitenkaan kirkon suuntaan, kuten Pyhittäjä, vaan tämän keljan suuntaan. Pyhittäjä kummeksui sitä, mutta tajusi heti, että Pyhä katsoi Pyhän Kolminaisuuden ikonin suuntaan, joka riippui hänen keljansa oven yllä. ”Lausu kovempaa”, hän sanoi tälle.
Pyhä lausui saman uudelleen hieman voimakkaammalla äänellä.
”Kovempaa”, hän sanoi taas.
Niin tämä toisti taas saman vielä voimakkaammalla äänellä.
– Ja Pojan, sanoi Pyhittäjä.
– Ja Pojan, Pyhä toisti.
– Ja Pyhän Hengen, jatkoi Pyhittäjä, ja Pyhä toisti sen tehden myös maahankumarrukset.
– Nyt minäkin kumarran sinulle, hän sanoi tälle ja kumarsi kunnioittavasti tämän edessä.
Hän suuteli Pyhän jalkoja, käsiä ja nenänpäätä. Sitten he istahtivat pieneen käytävään, jossa oli yksi jakkara ja kirstu, ja Pyhä kertoi hänelle elämästään ja marttyyrikilvoituksestaan. Sillä hetkellä, kun Pyhä kertoi niistä, Pyhittäjä ei ainoastaan kuullut niistä, vaan tunsi näkevänsä ja elävänsä ne.
– Miten sinä kestit niin monet kidutukset? hän kysyi tältä.
– Jos olisin tiennyt, miten suuri kunnia pyhillä on Taivaassa, olisin halunnut kestää vieläkin suurempia kidutuksia, tämä vastasi.
Tämän jälkeen Pyhittäjä kysyi pyhältä Eufimialta neuvoa kolmessa asiassa, jotka vaivasivat häntä: Yksi asioista oli kirkollinen; häneltä oli pyydetty mielipidettä eräässä kysymyksessä, ja Pyhä vakuutti, että vastaus, jonka hän olisi antanut, oli oikea. Toinen asia oli pyhän Arsenioksen elämäkerran julkaiseminen ja kolmas koski kahta Surotin luostariin liittyvää teemaa.
Kun Pyhä poistui, hänen lähtönsä jätti Pyhittäjän ”jumalallisen hulluuden” tilaan. Hän pysytteli keljaansa sulkeutuneena, paratiisillisessa ilmapiirissä, jonka Pyhä oli tuonut tullessaan ja jonka ansiosta taivaallinen tuoksu oli läsnä kaikkialla. Hänen mielessään oli koko ajan Eufimian pyhä olemus, hänen sydämensä oli revetä suloisesta rakkaudesta ja sanoinkuvaamattomasta ilosta. ”Sinä teit minut hulluksi, sinä teit minut hulluksi, pyhä Eufimia!” hän huusi. ”Tiedätkö millaiseen tilaan sait minut? Sellainen hienostunut ihanuus!”
Kahdentoista päivän jälkeen Pyhittäjä vieraili Surotin luostarissa halutessaan tehdä sisaretkin osalliseksi taivaallisesta riemusta, jota itse tunsi. Oli selvää, että siellä olonsa päivinä hän eli vielä jumalallisen vierailun ilmapiirissä. Eräänä iltana muuan sisar tapasi hänet suutelemasta palavalla kaipuulla pyhän Eufimian ikonia. Jumalallinen muutos näkyi hänessä kauttaaltaan. Ja kun jumalallinen rakkaus kiehui hänen sisimmässään, hänen hengitysilmansa muodosti äänen, joka oli kuin kuumasta höyrystä peräisin. Tuo tila muistutti sitä, jota hän oli neljä kuukautta aiemmin kuvaillut heille kirjeessään: ”Kallis rakkaus Jumalaa kohtaan uhreineen keittää suloisella liekillä sydäntä, ja höyryn tavoin sieltä lennähtää jumalallinen rakkaus, jota ei voi pidätellä, ja ihminen yhdistyy Jumalaan.”
Tämän jumalallisen vierailun muistoksi Pyhittäjä kirjoitti myöhemmin troparin, jota hän lauloi ”koko sydämestään” ollessaan yksin: ”Millä veisuilla me ylistäen ylistäisimme Eufimiaa, joka saapui Ylhäältä ja kävi katsomassa Kapsalassa asuvaa munkkiparkaa. Kolmesti hänen oveaan koputettuaan neljännellä se ihmeen vaikutuksesta avautui itsestään. Ja kun hän, Kristuksen marttyyri, kävi sisään taivaallisessa kunniassa, he kumarsivat yhdessä Pyhää Kolminaisuutta. Näin hän varmisti, että rauha ja jumalallinen riemu ovat aitoja.”
Hän myös auttoi sisaria maalaamaan pyhän Eufimian ikonin, jossa tämä on kuvattu koputtamassa hänen keljansa ovea. Hänellä oli pitkään Pyhällä Vuorella pieni ikoni, jossa oli valokuva tästä puulle liimattuna ja jota hän piti keljassaan päänalusensa päällä. Tämän ikonin pinta kuoriutui hänen jatkuvista palavista suudelmistaan, niin ettei Pyhän hahmo enää näkynyt; se katosi paperilta ja painautui hänen sydämeensä. Hän kirjoitti kirjeessään: ”Pyhät iloitsevat, kun he kuvautuvat ihmisten sydämiin. Kun kristitty suutelee pyhiä ikoneita ja pyytää apua, hän, mikäli on hurskas, tuolla sydämestä nousevalla suudelmalla imee itseensä ei ainoastaan Kristuksen, Jumalanäidin tai Pyhien armon, vaan imee sisälle sydämeensä myös Kristuksen tai Jumalanäidin tai Pyhät kokonaan, niin että he tämän jälkeen löytävät paikkansa hänen temppelinsä ikonostaasista. 'Pyhän Hengen temppeli' on ihminen.”
Hänen suuri rakkautensa tätä ”suurta pyhää kohtaan, joka vaikka olikin hänelle tuntematon, soi silti hänelle tämän suuren kunnian,” paloi sammumattomana hänen sisimmässään aina siihen päivään asti, jolloin hän kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 1994, lähti hänen muistopäivänsä jälkeisenä päivänä kohtaamaan häntä Paratiisissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.