Oman poikansa kuuliaisuussisar - Arkkimandriitta Efraim Filotheoslaisen äiti, gerontissa Theofano

Kreikkalaisella Thassoksen saarella sijaitseva Arkkienkeli Mikaelin luostari on Pyhän vuoren Filotheoksen luostarin podvori. Vanhus Efraim Filotheoslaisen (Arizonalaisen) äiti, gerontissa Theofano, vietti täällä elämänsä viimeiset vuodet ja siirtyi Herran tykö 27. helmikuuta vuonna 1986. Luostarin gerontissa, igumenia Efraimia, antoi meille siunauksen kirjoittaa muistiin oman kertomuksensa gerontissa Theofanosta, samoin kuin luostarin sisarten muistelmia hänestä.

Gerontissa Theofanoa kutsutaan arkkienkeli Mikaelin luostarissa ja yleensäkin vanhus Efraim Arizonalaisen hengellisessä perheessä isoäidiksi. Isoisä on vanhus Joosef Hesykasti, arkkimandriitta Efraimin hengellinen isä, ja gerontissa Theofano puolestaan on isoäiti. Yritämme tässä artikkelissa kertoa, miten suurimman osan elämästään maailmassa elänyt tavallinen kolmen pojan äiti, jonka pojista yhdestä tuli igumeni ja suuri vanhus Pyhällä vuorella, kohosi tällaisiin hengellisiin korkeuksiin.

Tahtoisimme, että tämä ortodoksinen kristitty nainen, äiti ja nunna, innoittaisi meidän Jumalaa rakastavia lukijoitamme, sekä maallikoita että luostarikilvoittelijoita, noudattamaan hänen esimerkkiään ja kilvoittelemaan voimiensa mukaan rukouksessa. Toivomme myös, että lukijamme oppisivat rakastamaan äiti Theofanoa ja kääntymään hänen puoleensa pyytäen häneltä esirukouksia, apua ja neuvoja luottaen lujasti siihen, että hän seisoo uskalluksella Herran Jumalan edessä, Jota hän niin rakasti ja Jota hän vilpittömästi palveli kaikesta sielustaan aina viimeiseen hengenvetoonsa saakka.

Rukouksen ihminen

Gerontissa Theofano (maallikkonimeltään Viktoria Moraitis) rakasti ihmisiä todella äidillisellä rakkaudella. Hän oli luonteeltaan ankara, mutta rakkaudentäyteinen. Ankara hän oli etupäässä itseään kohtaan ja vasta sen jälkeen muita kohtaan; niitä, joiden sielut Herra oli antanut hänen huollettavakseen – lapsiaan ja nuoria kuuliaisuussisaria kohtaan. Gerontissa oli rukouksen ihminen ja ankaruudestaan huolimatta lisäksi hyvin laupias ja armahtavainen.

Hän oli aina ollut uskovainen ja käynyt säännöllisesti kirkossa, mutta varhaisnuoruudessaan hän eli vailla mitään erityisiä kilvoituksia eikä hänellä ollut ohjaajavanhusta, joka olisi voinut ohjata häntä hengellisessä elämässä. Hän matkusti mielellään ja tutustui uusiin paikkoihin, mutta kun hänen kotinsa paloi ja hänelle tapahtui jonkinlainen ihme tähän tulipaloon liittyen, hän kääntyi koko sielustaan Kristuksen puoleen. Pian sen jälkeen Herra lähetti hänelle hengellisen isän.

Gerontissa Theofano (vasemmalla) ja gerontissa Makrina

«Me emme kaikki yhdessäkään vastaa yhtä Viktoriaa»

Kuten tiedämme arkkimandriitta Efraimin teoksen Elämäni vanhus Joosefin kanssa perusteella, hänen perheensä rippi-isäksi ryhtyi isä Efraim (Karajannis), Joosef Hesykastin oppilas, joka lähti Pyhältä Vuorelta ja asettui asumaan Voloksen kaupunkiin. Hänestä tuli Viktorian ja hänen ystäviensä perustaman yhteisön hengellinen isä. Jotkut Viktorian ystävistä avioituivat ja toiset taas valitsivat luostarikilvoituksen tien. Viktoria erottui muista: hän oli niin vaatimaton, rakasti Jumalaa niin syvästi ja omasi sellaisen rukouksen, valvomisen ja ihmisrakkauden lahjan, että hänen hengellinen isänsä, vanhus Efraim sanoi hänestä: «Me emme kaikki yhdessäkään vastaa yhtä Viktoriaa». 

 

Kilvoitus maailmassa

Viktorian aviomies, Dimitris Moraitis, oli hänkin uskovainen ja kävi jumalanpalveluksissa, mutta hän ei ollut yhtä palava kuin vaimonsa. Hän ei kuitenkaan koskaan estänyt vaimoaan kilvoittelemasta ja elämästä hengellistä elämää. Viktoria kilvoitteli jatkuvasti paastossa, sekä kirkon paastojen aikaan että niiden ulkopuolella. Kun hän valmistautui osallistumaan Kristuksen Pyhistä Lahjoista, hän noudatti hurskasta kreikkalaista traditiota ja paastosi täydellisesti kolmen päivän ajan eikä siis syönyt mitään kolmeen päivään. Silti hän teki kaikki kotityöt ja kasvatti lapsia. Kolmen päivän täydellisen paaston jälkeen hän osallistui Kristuksen Pyhistä Salaisuuksista ja söi hiukan tuona päivänä voidakseen seuraavana päivänä taas ryhtyä valmistautumaan seuraavaa Pyhää Ehtoollista varten eli siis alkaakseen uuden kolmen päivän paaston.

Öisin hän sulkeutui keittiöön ja rukoili itkien polvillaan ja teki lukemattomia maahankumarruksia

Öisin Viktoria heräsi usein rukoilemaan. Sitä varten hän sulkeutui keittiöön, kävi polvilleen ja teki monilukuisia maahankumarruksia. Hänen poikansa Jannis, tuleva vanhus Efraim, sanoi hänelle: «Äiti, herätä minut, kun lakkaat rukoilemasta, niin voimme rukoilla vähän yhdessä». Täten tuleva vanhus Efraim oppi äitinsä ansiosta rakastamaan öistä rukousta jo lapsesta lähtien. Kun hän oli pieni, hänen oli vaikeaa rukoilla pitkään, mutta hän yritti herätä ja rukoilla edes vähän aikaa.

Kuten jo sanoin, gerontissa Theofanon aviomies antoi hänen kilvoitella paastossa ja hengellisessä elämässä, mutta ei itse pyrkinyt noudattamaan hänen esimerkkiään. Hän oli niin sanottu maltillinen kristitty. Hänellä oli oma pieni yritys, puusepänverstas, jossa hän työskenteli poikiensa kanssa opettaen heitä jo pienestä pitäen ja toivoi jättävänsä verstaan heille perinnöksi. Verstaan peri vanhus Efraimin vanhin veli Nikolaos, joka työskentelee siellä vielä tänäkin päivänä omien lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Sodan vuodet

Vanhus Efraimin perhe

Dimitrioksella ja Viktorialla oli neljä lasta. Esikoisena syntyi tytär Eleni vuonna 1924. Viktoria oli orpo ja ennen avioitumistaan hänen täytyi elättää itsensä siivoamalla naapureiden luona jo 11 vuoden iästä lähtien. Yksi naisista, joiden luona hän siivosi, oli erityisen hyvä häntä kohtaan, piti hänestä huolta ja auttoi häntä avioitumaankin. Kun Viktorialle syntyi tytär, hän sai nimekseen Eleni tämän naisen kunniaksi. Elenitsa, kuten tyttöä kotona kutsuttiin, kuoli pienenä. Sen jälkeen Viktorialle syntyi kolme poikaa: Nikolaos (1926), Ioannis (tuleva vanhus Efraim, 1928) ja Hristos (1930).

Kreikka miehitettiin Toisen maailmansodan aikaan. Volos ja muut kaupungit kärsivät nälkää. Asukkaiden piti kerätä ruohoa ja syödä sitä jäädäkseen henkiin. Lisäksi rauhanomaisia asukkaita uhkasi aina vaara miehittäjien taholta. Viktorian rukoukset kuitenkin varjelivat hänen perhettään ja lapsiaan näinä vaikeina vuosina. Tuleva vanhus ja hänen veljensä pelastuivat kuolemalta ihmeen kaupalla useammankin kerran.

Noina vuosina Jannis ja hänen veljensä yrittivät jotenkin auttaa vanhempiaan elättämään perhettä ja he myivät kaikenlaista rihkamaa kaupungin torilla: rinkeleitä, kiniiniä, nappeja, tulitikkuja... Kerran kun Jannis ja Nikolaos olivat menossa torille myymään, saksalaiset piirittivät aukion ja ottivat kaikki kiinni ja sanoivat ampuvansa heidät saman tien. Nikolaos oli paria minuuttia aikaisemmin lähtenyt torilta jostakin syystä, ja siksi häntä ei vangittu, mutta Jannis oli yksi niistä, jotka saksalaiset veivät ammuttaviksi.

Viime hetkellä asukkaat saivat saksalaiset suostuteltua päästämään edes naiset ja lapset. Jannis oli melkein viidentoista ikäinen, mutta hän oli pienikokoinen ja laiha ja terveydeltään heikko ja näytti ikäistään nuoremmalta. Kreikassa pienet pojat kulkivat tuohon aikaan kesät talvet lyhyissä housuissa, vähän shortsien tapaisissa. Vanhus oli ikäisiään päätään lyhyempi ja vielä 15-vuotiaanakin hän kulki lyhyissä housuissa. Noina vuosina vaatteet käytettiin kirjaimellisesti loppuun saakka. Sen tähden hän pelastuikin: hän oli pienikokoinen ja laiha ja oli pukeutunut kuin lapsi ja viime hetkellä hänet vapautettiin naisten ja muiden lasten mukana. Saksalaiset ampuivat tuona päivänä kaikki miehet, nuoret ja vanhemmat.

Toisella kertaa sotilaat ottivat Janniksen vanhemman veljen Nikolaoksen kiinni torilla ja hakkasivat hänet puolikuoliaaksi aivan ilman syytä.

Kun pommitus alkoi, Viktoria polvistui ikonien eteen – hänen rukouksensa varjeli hänen perheensä kuolemalta

Noina päivinä oli tavallista nähdä hirtettyjä ihmisiä. Se oli alituisen pelon ja kauhun aikaa. Vain usko ja rukous vahvistivat Viktoriaa ja hänen perhettään. Kun pommitus alkoi, kaikki naapurit pakenivat pommisuojaan, mutta Viktoria polvistui ikonien eteen ja rukoili – niin vahva usko hänellä oli.

Ilmoituksia Herralta

Viktoria oli alusta asti tiennyt, että yhdestä hänen pojistaan tulee munkki. Hän sai siitä kaksi ilmoitusta Herralta. Tässä kerron, miten sain tietää, millaisia ne olivat olleet. Kun keskustelin gerontissa Efraimian ja pyhän Arkkienkeli Mikaelin luostarin sisarten kanssa, he eivät mitenkään muistaneet, millaisia nämä ilmoitukset olivat olleet.

Silloin gerontissa Efraimia sanoi: «On vain yksi keino saada tietää, mitä tapahtui – pitää puhua jonkun kanssa, jolle gerontissa Theofano itse oli kertonut tästä tapauksesta – jonkun, joka oli tuntenut gerontissan hyvin». Silloin pyysin mielessäni gerontissa Theofanoa ja vanhus Efraimia lähettämään sellaisen ihmisen luokseni, sillä en tahtonut kirjoittaa mitään, mikä ei pitäisi paikkaansa.

Viimeisenä päivänä Kreikassa, kun olin yhdessä vanhuksen luostarissa – Herran Taivaaseenastumisen luostarissa Serreksen Protissa – sinne tuli ryhmä pyhiinvaeltajia Voloksesta, vanhuksen ja äiti Theofanon kotikaupungista. Yksi heistä oli Eleni Kseni: kun hän sai tietää, että olin tullut Arizonasta, hän alkoi puhua kanssani ja sanoi, että hän on ollut vanhus Efraimin hengellinen lapsi 12-vuotiaasta lähtien (nyt hän on 65-vuotias). Heti sen jälkeen hän kertoi omasta aloitteestaan, millaisen näyn Viktoria oli nähnyt – juuri siitä ilmoituksesta, joka minulta vielä puuttui kertomuksestani. Kirjoitin hänen sanansa muistiin:

«Gerontissa Theofano, johon tutustuin Portariassa, kertoi kerran äidilleni, miten Herra oli lähettänyt hänelle kaksi merkkiä vanhus Efraimista. Hän oli nähnyt kaksi näkyä unen ja valveen välimailla. Ensimmäisellä kerralla hän oli nähnyt kolme seppelettä, jotka kohosivat taivaisiin. Kaksi niistä oli laakeriseppeleitä ja yksi oli kultainen. Tämä kultainen lensi Pyhän vuoren suuntaan. Hän odotti silloin lasta eikä tiennyt, montako lasta vielä saisi.

Viktoria näki vastasyntyneen poikansa

pappismunkin hahmossa ja igumenin asussa

Kun hänelle syntyi kolmas lapsi, tuleva gerontas Efraim, hän oli seuraavien 40 päivän aikana kerran unen ja valveen rajamailla ja kuuli taas äänen: ”Viktoria, mene ulos katsomaan poikaasi, vanhusta, joka tuli Pyhältä vuorelta”. Viktoria mietti ihmeissään: ”Miten se voi olla mahdollista! Minähän olen juuri saanut lapsen. Milloin ihmeessä hän ehti ryhtyä munkiksi?” Silti hän lähti ulos ja näki vanhuksen: parin päivän ikäisen lapsensa, mutta pappismunkin hahmossa ja täydessä igumenin asussa, kullan ja kukkien koristamassa».

«Ei puoliksi, vaan kokonaan, ja aivan kuten on vaadittu»

Viktoria tiesi, että Janniksesta piti tulla munkki, ja suhtautui häneen sen tähden hyvin vaativasti. Hän oli kuitenkin rakastava äiti, vaikkakin ankara. Vanhuksen veli Nikolaos sanoi, että Viktoria oli aina vaatinut lapsia tekemään kaikki heille annetut tehtävänsä niin kuin piti: «Ei puoliksi, vaan kokonaan, ja aivan kuten oli vaadittu».

Vanhus Efraim lähti Athokselle vuonna 1947. Isä ei olisi tahtonut päästää häntä kotoa eikä antanut siunausta munkiksivihkimiselle, sillä hän tarvitsi apulaisen puusepänverstaalle, jossa oli aina paljon työtä. Silloin äiti auttoi Jannista lähtemään salaa. Tässä tapauksessa hän vastusti miehensä tahtoa, sillä hän tiesi, että Jumala tahtoi, että hänen pojastaan tulisi munkki.

Vanhus Efraim nuorena.

Kun Jannis täytti 19 vuotta ja heidän perheensä rippi-isä, isä Efraim, siunasi hänet lähtemään Athokselle, äiti auttoi salaa poikaansa hankkimaan kaiken matkalle tarvittavan. Isä, joka tiesi poikansa tahtovan lähteä Athokselle, piti häntä silmällä ja vaati, että hän aina kertoisi, missä oli ja mihin aikaan palaisi. Siihen aikaan heidän seurakunnassaan järjestettiin nuorille kristinoppikursseja, joilla Jannis kävi säännöllisesti. Hänen isänsä ei estänyt häntä käymästä näillä oppitunneilla, joita piti heidän rippi-isänsä, isä Efraim. Kun koitti päivä, jolloin Jannis oli lähdössä Athokselle, äiti neuvoi häntä jättämään isälle lapun, että hän on lähtenyt kristinoppikurssille ja palaisi myöhemmin. Vanhus kertoi, että se jopa vastasi todellisuutta: mitä muuta hän aluksi teki Athoksella kuin opetteli kristinuskoa?

Jannis jätti lapun, otti tarvittavat tavarat ja lähti jalkaisin kohti satamaa lähteäkseen laivalla Athokselle. Isä palasi töistä ja kysyi Viktorialta, missä poika oli. Viktoria näytti hänelle lapun, ja isä rauhoittui sen luettuaan. Mutta kun Jannis ei palannut kurssilta tavalliseen aikaan, isä hermostui ja alkoi kysellä vaimoltaan tarkemmin. Lopulta Viktorian oli pakko sanoa totuus. Silloin isä sanoi kiukuissaan: «Ja sitähän ei tapahdu», ja ajoi vauhdilla satamaan toivoen ehtivänsä hakemaan pojan kotiin. Matkalla hän kaatui pyörällä ja satutti itseään sen verran, ettei enää pystynyt ajamaan, vaan joutui palaamaan kotiin tyhjin toimin. Vanhus sanoi myöhemmin, että oli ilmeisesti ollut Jumalan tahto, että hän lähti laivalle juuri tuona päivänä ja pääsi Athokselle.

Munkiksivihkimys

Athokselta hän kirjoitti äidilleen vain yhden kirjeen, jossa kertoi: «Äiti, me emme täällä peseydy vedellä, vaan kyynelillä». Sen jälkeen hänestä ei moniin vuosiin kuulunut mitään. Kuten tiedämme, vanhus Efraim lähti Athokselta maailmaan ensimmäistä kertaa käydäkseen gerontas Joosefin viimeisen tahdon mukaisesti kotikaupungissaan Voloksessa ja ryhtyäkseen siihen aikaan Stagiateksessa Pilion alueella asuneen sisariston hengelliseksi ohjaajaksi. Silloin hän tapasi äitinsäkin, ja kuten tiedämme, äiti ei edes tuntenut poikaansa; niin paljon vanhus oli muuttunut askeettisissa kilvoituksissa viettämiensä vuosien aikana.

Vuonna 1962 Voloksen sisaristo hankki vanhus Efraimin siunauksesta pienen maa-alueen vuorelta Portariasta Ylä-Voloksessa rakentaakseen sinne luostarin. Aikaisemmin tuolla alueella ei ollut luostareita. Sinne tuotiin samalla Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni, joka oli sitä ennen sijainnut Stagiateksen talossa.

Kun ikoni oli siirretty uuteen paikkaan, siellä ryhdyttiin korjaamaan rakennusta ja vuonna 1963 sisaristo siirtyi Portariaan. Pian vanhus Efraim toimitti uudessa luostarissa ensimmäisen nunnaksivihkimyksen: hän vihki nunnaksi oman äitinsä Viktorian ja antoi hänelle vihkimyksessä nimen Theofano, samoin kuin äitinsä ystävän, jolle hän antoi nimeksi Matrona. Vanhus Efraim nimesi äitinsä autuaan keisarinna Theofanon († 893/894), keisari Leo Viisaan puolison kunniaksi Vanhus Efraim kunnioittaa keisarinna Theofanoa suuresti ja siksi hän antoi äidilleen nimen keisarinnan kunniaksi. Myöhemmin monet igumeniat ja nunnat ovat saaneet vanhukselta tämän saman nimen.

Ensimmäinen ja paras kuuliaisuussisar

Nunnaksivihkimyksen jälkeen gerontissa Theofano ei jäänyt Portariaan, vaan palasi joksikin aikaa kotiinsa. Sitä ennen hänen puolisonsa, vanhus Efraimin isä, oli jo kuollut, mutta pojista nuorin, Hristos, ei ollut vielä avioitunut. Gerontissa asui kotonaan nuorimman poikansa kanssa aina siihen asti, kunnes hän meni naimisiin, ja sen jälkeen äiti Theofano siirtyi lopullisesti Portariaan luostariin.

Pian äitinsä nunnaksivihkimyksen jälkeen vanhus Efraim vihki nunnaksi Marian, jolle hän antoi nimeksi Makrina. Makrinasta tuli Portarian luostarin igumenia. Gerontissa Theofano oli hänen kumminaan nunnaksivihkimyksessä ja siksi äiti Makrina piti häntä ohjaajanaan ja hengellisenä äitinään. Portariassa he asuivat vuosikausia samassa keljassa ja jatkoivat yhteisiä rukouskilvoituksiaan aivan kuin olivat tehneet vielä maailmassa ollessaan, kun he Viktorian kotona sulkeutuivat öisin keittiöön rukoilemaan polvillaan. He olivat suuria rukoilijoita. Paikalliset asukkaat todistavat nähneensä, että öisin luostarista kohosi taivaisiin kaksi tulipatsasta – gerontissa Theofanon ja Makrinan rukoukset.

Siten gerontissa Theofanosta tuli poikansa ensimmäinen ja paras kuuliaisuussisar. Kuten nunnat kertovat, hän oli aidosti kuuliainen ja rukoili katkeamatta, ja sen tähden hän kohtasi paljon kiusauksiakin.

Gerontissa tuli kirkkoon aina ensimmäisenä

Gerontissa Theofano asui Portariassa vuoteen 1983 saakka. Siihen mennessä hänen terveytensä oli alkanut heiketä eikä Portarian ilmasto enää sopinut hänelle. Siksi vanhus Efraim päätti siirtää hänet äskettäin avattuun Arkkienkeli Mikaelin luostariin Thassoksen saarelle. 

 

Arkkienkeli Mikaelin luostari, Athoksen Filotheoksen luostarin podvori.

Thassoksen luostarin sisaret kertoivat gerontissa Theofanon viimeisistä ajoista heidän luostarissaan. Gerontissa tuli aina ensimmäisenä kirkkoon. Palveluksissa hän seisoi aina eikä koskaan istuutunut. Kreikkalaisissa kirkoissa on seinille sijoitettujen stasidien lisäksi tavallisesti vielä tuoleja riveissä kirkon takaosassa, ja joskus edessäkin, ja rukoilijat istuutuvat välillä lepäämään, sillä luostarissa jumalanpalvelukset ovat hyvin pitkiä.

Uupumattoman rukouksensa takia gerontissa sai kärsiä paljon pahojen henkien tähden

Gerontissa Theofano seisoi aina myös silloin, kun luki Jeesuksen rukousta rukousnauhallaan. Rukousnauhaa hän ei koskaan päästänyt käsistään. Väsymättömän rukouksensa takia hän sai kärsiä paljon pahoista hengistä, jotka hän kuuli ja joita hän näki omin silmin. Hän kertoi sisarille, että aina, kun hän meni keljaansa levähtääkseen ennen yöpalvelusta ja kävi pitkäkseen vuoteelle, pahat henget ryntäsivät hänen kimppuunsa eivätkä antaneet hänen nukahtaa. Ne kutsuivat häntä: «Hei, vanha akka», kiskoivat häntä kaikkiin suuntiin ja heittivät peiton lattialle. Hän näki ne omin silmin. Kerran ne kiusasivat häntä siinä määrin, ettei hän lainkaan pystynyt nukahtamaan illalla. Vähää ennen palveluksen alkua ne jättivät hänet lopulta rauhaan ja gerontissa torkahti. Mutta sitten sisaret alkoivat jo kutsua palvelukseen lyömällä semantroniin. Kun he huomasivat, ettei gerontissa tullut kirkkoon, sisar Isidora lähti hakemaan häntä keljasta. Hän koputti oveen, mutta äiti Theofano luuli, että paha henki on palannut kiusaamaan häntä, ja vastasi oven takaa: «Mene pois, älä enää lyö minua!» Sittemmin hän kertoi, että paha henki oli hakannut häntä kaiken yötä antamatta hänen nukkua.

Viimeinen koettelemus

Kun gerontissa täytti 92 vuotta (20. joulukuuta vuonna 1983), hän sai aivoinfarktin ja halvaantui. Ennen sairastumistaan hän oli aina itse pitänyt itsestään huolta ja auttanut vielä keittiössäkin ja muissa taloustöissä, tehnyt sisarille ruokaa ja opettanut heitä leipomaan prosforoita. Hän oli erinomainen taloudenhoitaja ja hyvin uuttera eikä koskaan pysähtynyt lepäämään. Hän joko teki työtä tai rukoili kaiken aikaa.

Ensimmäisenä paastona aivoinfarktin jälkeen kaikki luulivat, että hän kuolisi. Vanhus Efraim tuli Thasokselle Pyhältä vuorelta ja vietti koko Suuren paaston 40 päivää äitinsä vierellä. Hän näki äiti Theofanon ympärillä paljon pahoja henkiä, jotka eivät antaneet hänen sielulleen lepoa. Vanhus Efraim alkoi rukoilla palavasti ja pyysi Herraa päästämään hänen äitinsä pahojen henkien vallasta. Hänen rukoustensa ansiosta gerontissan vointi koheni, hän palasi tajuihinsa ja oli aivan selkeä autuaaseen loppuunsa saakka, joka koitti kahta vuotta myöhemmin. Yhdessä nauhoitetussa puheessaan vanhus Efraim kertoi äitinsä autuaasta kuolemasta.

Vanhus Efraimin kertomus gerontissa Theofanon autuaasta kuolemasta

Vanhus Efraim äitinsä haudalla

«Thassoksen saaren ilmasto sopi hänelle paremmin kuin Portarian ilmasto, joten siirsin hänet Thassokselle. Hänen elämänsä loppu läheni hiljakseen. Hän halvaantui kaksi vuotta ennen kuolemaansa, 93 vuoden iässä, eikä enää noussut vuoteeltaan. Mutta, Jumalan kiitos, Evankeliumissa sanotaan: Jokainen, joka Minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän (Matt. 19:29).

Näin kävi minun äidillenikin: sairautensa aikana häntä ympäröivät huolehtivaiset tyttäret, luostarisisaret, jotka pitivät hänestä huolta hyvin innokkaasti. Mistä nykyään voitte löytää tällaista rakkautta maailmasta? Sairaanhoitaja, joka piti äidistäni huolta, yksi luostarin sisarista, rakasti äitiäni niin, ettei sitä voi sanoin kuvata. Hän oli niin hieno ja kiltti, että jopa nukkuikin samassa keljassa äitini kanssa.

Kun äidin sairaudessa koitti kriisi, tapahtui jotakin hyvin harvinaista – ja jos tapahtuukin, vain hengellisten ihmisten kohdalla, koetteeksi ja kokemukseksi. Oli ilta ja äiti oli jo monen päivän ajan maannut kuin kuollut ikään syömättä ja juomatta ja silmiään avaamatta. Ei tippaakaan vettä, joten hän oli jo kuivunut ja makasi silmät kiinni, kuten kuolevat ihmiset yleensä.

Ja kun hän oli tällaisessa tilassa, olin hänen vierellään sairaanhoitajanunnan ja luostarin igumenian kanssa. Oli jo pimeää, lampukka paloi. Edellisiltana hän oli hetkeksi avannut silmänsä suurin piirtein samoihin aikoihin. Nytkin hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen ikään kuin odottaen, että jotakin tapahtuisi saman tien tai oli jo tapahtunut, hiukan levottomana, aivan kuin olisi kuunnellut jotakin tai nähnyt jotakin tai jonkun. Hän oli maannut tiedottomana jo monta päivää ja nyt hän ensimmäistä kertaa osoitti jonkinlaista kiinnostusta ympäröivää maailmaa kohtaan. Hän makasi avoimin silmin voimatta liikkua ja katseli sivuilleen, oikealle, vasemmalle, alas, ylös. Ja sitä mukaa kun aika kului, hänen kasvoillaan näkyi kauhea agonia ja hirveä pelko, todellinen pelon ryöppy. Hänen kasvoiltaan heijastui samanlainen kauhu kuin ihmisellä, jota tappaja lähestyy veitsi kädessä.

 

«Pelasta, Jumalanäiti! Pelasta, Jumalanäiti!»

Aloin siunata häntä ristinmerkillä ja toistin ääneen Jeesuksen rukousta, jotta hän rauhoittuisi. Ymmärsin, että pahat henget koettelivat häntä. Jonkin ajan kuluttua vaara oli ohi ja näkymättömät voimat poistuivat. Äiti rauhoittui, hän oli vielä tajuissaan. Silloin kysyin häneltä: “Äiti, mitä se oli? Mitä sinulle tapahtui?” – “Voi, niitä on niin monta! Niin paljon!” Ja siitä hetkestä alkaen äiti alkoi rukoilla: “Pelasta, Jumalanäiti! Pelasta, Jumalanäiti!” Tätä rukousta hän toisti päivin ja öin. Hän ei enää vaiennut, vaan anoi yötä päivää Jumalanäidiltä pelastusta.

On todella hämmästyttävää, ettei hänellä ollut minkäänlaisia ajatuksia, pelkkä rukous vain, vaikka sairaat ihmiset usein antavat helposti periksi kaikenlaisille ajatuksille ja mielikuville. Elämäntapansa, alituisten kilvoitusten, ansiosta äiti sai hankittua aivan erityislaatuisen kärsivällisyyden lahjan, ja tämä kärsivällisyys auttoi häntä pysymään koko ajan rukouksessa. Minä kysyin häneltä: ”Mitä tapahtui?” ja hän vastasi: ”Jumalanäiti auttaa minua!” ja rukoili edelleen: ”Pelasta, Jumalanäiti! Pelasta, Jumalanäiti!”

Jonkin ajan kuluttua hänen kärsimyksensä lakkasivat ja hän rauhoittui ja sulki silmänsä. Seuraavana päivänä hän avasi silmänsä tuohon samaan aikaan. Sama pelko ja agonia heijastuivat taas hänen kasvoiltaan ja kaikki toistui edellispäivän tapaan. Se oli hyvin kiduttavaa.

Minua alkoi vaivata kysymys, miksi pahalla hengellä on valtaa tämän pyhän sielun ylle? Ymmärsin kyllä, että hänen oli sallittu kohdata tämä kiusaus, jotta hän saisi itselleen kruunun ja voisi tämän koettelemuksen kautta saada uskallusta Jumalan edessä. Kun hän oli tässä tilassa, sanoin itselleni: ”Tämän ei pidä jatkua. On aika saada tämä loppumaan”. Menin keljaani, polvistuin ja aloin rukoilla: ”Herra, minä pyydän Sinua joko ottamaan hänet heti nyt luoksesi, jotta hän saisi levon, sillä hän on levon ansainnut, tai ajamaan pahan hengen kauemmas tästä pyhästä sielusta. Hän on jo uurastanut Sinun tähtesi niin paljon, että nyt hänelle on koittanut levon aika”. Sillä tavoin minä rukoilin.

Kun äidin silmät avautuivat seuraavana päivänä tuohon samaan aikaan, hän oli levollinen. ”Äiti, miten voit?” ”Ne lähtivät...” Koettelemus oli päättynyt. Siitä hetkestä alkoi hänen autuaan elämänsä viimeinen autuas vaihe. Hän oli tässä autuaassa tilassa monen päivän ajan. Hänen ulkonäkönsä muuttui vähitellen, hän kaunistui kaunistumistaan. Tämä kauneus ei tietenkään ollut fyysistä, vaan hengellistä. Minun teki mieli ottaa hänestä valokuvia. Jumalan armo näkyi hänessä selvästi. Siten hän vähitellen lähestyi kuolemaansa».

«Näin, kuinka hänen sielunsa kohosi taivaisiin kohtaamatta mitään esteitä»

«Seuraavana vuonna tulin Kristuksen syntymäjuhlan jälkeen luostariin tapaamaan häntä”, starets Efraim jatkoi kertomustaan. ”Hän keskusteli kanssani, tajusi, mitä tapahtui, ja toisti rukousta lakkaamatta. Hänen elämänsä viimeisillä hetkillä hänen kasvonsa kirkastuivat ja autuus loisti niistä. Hän kääntyi oikealle, avasi silmänsä ja katsoi siihen suuntaan ikään kuin olisi nähnyt siellä jotakin. Sillä hetkellä suuri pääsiäisilo ja ylösnousemuksen ilo valtasivat minun sieluni aivan kuin kymmenen pääsiäisyön armovoima olisi yhtäkkiä vallannut minut.

Koin sellaisen tunteen ensimmäistä kertaa elämässäni. Kun ohjaajavanhukseni Joosef siirtyi Herran tykö koin tietenkin myös jotakin erityistä, mutta tämä tapahtui minulle läheiselle ihmiselle. Koin ja tunsin tuona hetkenä sellaista iloa ja onnea... en osaa sanoa, miten se tapahtui, mutta minä näin, kuinka hänen sielunsa kohosi taivaisiin kohtaamatta mitään esteitä.

Kun lääkäri saapui, hän ei voinut uskoa, että äiti oli jo kuollut, sillä hän näytti niin elävältä. Hänen ruumiinsa oli lämmin ja pehmeä aivan kuin elävän ihmisen. ”Herra, armahda! Minä en voi uskoa tätä!” lääkäri huudahti. Se oli maatumattomuutta. Sanoin lääkärille, että Kristus oli sanonut, että kuolema on pelkkää unta ja että jokainen ihminen herää Hänen toisen tulemuksensa päivänä, kun arkkienkeli soittaa torvea.

Kun lääkäri lähti, me ompelimme gerontissan mantiaan ja koristelimme sen kolmella ristillä. Sitä tehdessämme koin edelleen samaa pääsiäisriemua niin voimakkaasti, että olisin tahtonut lähteä ulos ja veisata ”Kristus nousi kuolleista!” Hän oli niin kaunis kuoltuaan. Hän oli 95 vuoden ikäinen, mutta näytti 15-vuotiaalta. Se oli koko hänen elämänsä, kaikkien hänen kilvoitustensa tulosta, palkinto niistä».

Hänen jäännöksensä olivat «hyvin kauniit»

Gerontissa Theofanon hauta luostarin hautausmaalla. Siinä ei enää ole ristiä, sillä hänen jäännöksensä on jo otettu pois ja hauta on tyhjä.

Luostarisisaret kertoivat minulle, että kun gerontissa Theofanon arkkua kannettiin luostarin hautausmaalle, lampaat ryntäsivät perään ja kyyhkyset tulivat lentäen. Lampaat olivat omin neuvoin hankkiutuneet ulos aitauksestaan ja ne juoksivat haudalle yhtaikaa määkien. Sitten ne kääntyivät takaisin ja palasivat tarhaansa. Sen jälkeen jostakin ilmaantui parvi kyyhkysiä. Ne lensivät arkun yli ja häipyivät korkeuksiin.

Gerontissa Theofanon jäännökset olivat «hyvin kauniit». Kreikassa on yhä edelleenkin tapana kaivaa jäännökset haudasta kolmen vuoden kuluttua ja siirtää luut luuhuoneeseen – ei vain Athoksella, vaan myös muissa luostareissa ja jopa tavallisilla hautausmailla. Jäännösten ulkonäön ja värin perusteella arvioidaan edesmenneen kuolemanjälkeinen tila. Kun esimerkiksi ruumis ei maadu tai jäännökset haisevat pahalta, jälkeenjääneet tajuavat, että edesmenneen sielu voi huonosti ja se tarvitsee rukousapua. Silloin sukulaiset tilaavat neljänkymmenen liturgian palveluksia ja jakavat almuja köyhille edesmenneen sielun hyväksi. On myös tiettyjä merkkejä, joiden perusteella havaitaan, että edesmenneen sielu on saanut armon Jumalan luona: luut ovat muuttuneet meripihkan värisiksi ja ne tuoksuvat hyvältä. Joskus joidenkuiden ortodoksien jäännökset löytyvät myös maatumattomina.

Vanhus Efraim pitää gerontissa Theofanon pääkalloa käsissään. (Huom! Toisissa lähteissä kuvassa mainitaan olevan vanhus Joosef Hesykastin pääkallon).

Kun gerontissa Theofanon hauta siis avattiin, hänen jäännöksensä tuoksuivat hyvältä ja luut olivat meripihkan väriset, minkä perusteella voitiin määritellä, että hänen sielunsa oli saavuttanut pelastuksen. Hänen päätään varten tehtiin pyhäinjäännösarkku, jossa se nytkin lepää pyhän arkkienkeli Mikaelin luostarissa Thassoksen saarella.

Pyhien isiemme esirukousten tähden Herra, Jeesus Kristus, meidän Jumalamme, armahda meitä!

Olga Zatuševskaja, Olga Rožnjova

28. lokakuuta 2016 

Tämän artikkelin käännöksen julkaisuun on saatu lupa Pravoslavie.ru-sivustolta.