Freskomaalari kertoo: Kirkko pyhälle Basileios Suurelle (osa 19)

Päivi Kristiina Loikala jatkaa "Freskomaalari kertoo"-sarjaansa (osat: I, II, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX, X, XI, XII, XIII, XIV ja XV, XVI ja XVII sekä XVIII.

Olemme vuoden 2017 toukokuussa...

Päivi Kristiina Loikala: 

Kirkko pyhälle Basileios Suurelle 

- XIX osa

Täällä Lammilla on jo odottava huiske käynnissä. Vanhus Efraim on tulossa, ja kaikki touhuavat kuin tuli hännässä. Nurkat siistiytyvät ja talven jäljet siivotaan. Mie puurran kappelissa ja oon jotenkin solmussa. Ei meinaa tulla hyvää ollenkaan. Pitää käydä huilimas' ja nukahdan kahdeksi tunniksi. 

Yritän venkslata ruokavaliota vähän järkevämmäks, jos vaik' säryt vähenis... Enpä tiedä, mikä tähän auttaa. Ulkonakin paiskii räntää minkä ehtii, vaikka koht' on jo toukokuu. Oudot kelit – koko talves' ei ol' lunta ja nyt sitten sitä tulee.

Lähden kylään Petralle. Aurinko hellii meitä, ja kevät tuntuu sittenkin tulevan. Ihailemme puutarhassa nousevia sirkkalehtiä ja kuovimme minulle kaikenlaisia alkuja. Mullan tuoksu on mitä parhain lääke, olo kohenee ihan silmissä. Vielä päälle isännän tekemä ihana lounas, voiko parempaa ollakaan. Suurkiitos!

 

Lammilla Hannu on saanut loistoidean siirtää kelloja varten hirsikatoksen yhden talon takapihalta. Irrottavat kuulemma katon ja sitten traktorilla siirtävät koko rotiskon kahdessa kappaleessa paikalleen. Huima suunnitelma, mitenkähän käy? Kun lähden kahville, en usko silmiäin – siinä osat jo ovat parkkipaikan reunassa!

Vielä pitää hieman siirtää ja sitten nostaa katto paikoilleen! Ja kahvit juotua sitten lähdemme katsomaan, kuinka kaikki tapahtuu. Apumiehet ovat kahvilla edelleen, joten mie ja Hannu joudutaan hommiin. Uskokaa tai älkää, mutta katto saatiin kohdalleen! Kaiken kruunuksi miehet laittoivat vielä katolle kreikkalaisen puusepän tekemän ristin, ja kantoivat kellot katon alle.

Seminaari on vauhdissa ja samalla saapuu kuin maasta polkaisemalla ihmisiä, jotka ahdistavat minut nurkkaan. Pakottamista ja vaatimista, seuraavaksi kehuja ja yltiöpäistä ylistystä. Menen ihan sekaisin. Samalla epäilen kaikkia yksiselitteisiä kantoja asioihin. Ajatukset tuntuvat murskaavan minut, ja häpeän kaikkea, mitä mielessä pyörii.

Kun Vanhus Efraim saapuu ja käyn pyytämässä siunauksen, sydän hypähtelee kipeästi. Häpeän mennä, mutta kun siunauksen aika tulee, kävelen toisten perässä. Vanhus pitää kiinni päästäni, ja mie kiedon käteni hänen ympärilleen. Kietoudun Vanhukseen ihan sopimattomasti varmaankin – tahattomasti. Kuin lapsi lämpimän isän syleilyyn.

 

Yöllä vielä ajatukset kiertävät ja nousen rukoilemaan. Ajattelen Jumalanäidin sydämen kauneutta ja puhtautta. Oikeaa sydämen kauneutta, joka on kaiken katoavan yläpuolella.

"Jumalanäidin sydämen kauneutta..."

 

Minäkin olin joskus nuorena kaunis. Se kauneus muuttui rumuudeksi huonolla asenteella ja käytöksellä. Se tuhosi sydämiä ja pilasi hyväksi tarkoitetun elämän hulluudellaan. Luojalle kiitos, en Häntä sydämen viimeisessä sopukassa unohtanut, vaan Hän oli aina viimeinen lohtu ja turva, kun kaikki muu kaatui. Vaikka hainkin sitä lohtua usein itsekkäistä lähtökohdista, luulen että siinä piili kuitenkin mahdollisuus parempaan. Kun ikää tulee ja luita särkee, on ahdistus entisestä elämästä välillä sietämätön.

Ihmeellistä on, kuinka oikeasti aivan vieraan ihmisen syliin kapsahtaessa voi tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi. Ilman mitään sen kummempaa – silti todellakin kummallista ja lohduttavaa.