tiistaina

Freskomaalari kertoo: Pyhän Basileios Suuren kirkko (osa 9)



Seuraa jatkoa I:lle, II:lle, III:lle, IV:lle, V:lle, VI:lle ja VII:lle sekä VIII:lle osalle "Freskomaalari kertoo"-sarjasta.



Päivi Kristiina Loikala: 
Kirkko pyhälle Basileios Suurelle 
- IX osa









Sen jälkeen kun oli saanut maalattua Lasaruksen, aloitin Jerusalemiin ratsastuksen piirtämisen ja maalaamisen. Juuri kun sain seinälle siirrettyä koko mallin ja taustoja oli jo tehty, saapui Hannu pyhiinvaellusmatkalta Kreikasta. Hän oli nähnyt monissa kappeleissa ja kirkoissa kuvaukset ilman reunuksia, yhdessä pötkössä jatkuvana kuvanauhana. Niin kuvaukset soljuisivat eteenpäin toisiinsa nitoutuen.

No, kyllä se mahdollista oli vieläkin, jos vaan niin sovitaan. Ensin piti vähentää opetuslapsia ja siirtää vuoria ja Betania. Lopulta kaikki suostui asettumaan paikoilleen ja maalaaminen sai jatkua. Tein Jerusalemia, ja minut valtasi kummallinen ilo ja riemu.







Laulelin telineillä kaikenlaisia veisuja, joita tuli mieleen. Aasikin tuli valmiiksi ja odotti Kristusta. Kaikki tuli niin vaivattomasti ja helposti. Ihmeellistä on, kuinka aika venyy ja tuntuu, että päivässä saa aikaiseksi vaikka kuinka paljon.

Minna tuli taas auttamaan ja liimasimme viimeiset kaksi apostolia seinälle. Anna-Leena oli pienten lasten kanssa mukana seuraamassa, kuinka työ eteni. Lapset kuuntelivat kertomuksia kuvista ja kuuntelivat alkurukouksia ja tropareita. Työn alkaessa huomasimme, että kankaat olivat vähän miten kuten ja olikin vaikea saada siistiksi reunoja ja saumoja. Sitten vielä tietenkin loppui liitukin, niin jäi loputkin saumat vaiheeseen.






Kun saimme työn tehtyä ja siirsimme telineet pois edestä, yllätyimme! Taas yksi pieni palanen, ja työ meni kuin jättiläisen harppauksen eteenpäin. Koko seinä oli melkein valmis - melkein. Pieni palanen sai aikaan sen, että mikä näytti äsken ihan keskeneräiseltä, muuttui ihan totaalisesti. Uskomatonta, ei voi ymmärtää! Tämä taas tuo lisää puhtia ja vauhti kiihtyy.

Kummallista on sekin, että meinaan saada ihan oikeasti palkkaa. On kyllä sen verran outo ajatus, etten ihan vielä usko. Kyllä se oikeasti helpottaa, ei tarvitse miettiä, joudunko muihin hommiin kesken kaiken. Ja onhan siinä enemmän sitten käyttövaroja kuin esimerkiksi työkokeilussa. Mihinkähän sitä oikein syytää sitten? Rahalla vaan on taipumus ihan itsestään huveta, jos vaikka enemmän tulisikin.






sunnuntaina

Vaikuttava parta


Olisi puute, ellemme omistaisi muutamia rivejä myös isä Joakimin vaikuttavalle ja poikkeukselliselle parralle.

Amerikassa eläessään isä Joakim seurasi surullisena sitä uudistuksellista henkeä, joka alkoi vähä vähältä vaikuttaa myös kirkollisissa asioissa. Siellä saattoi nähdä pappeja, jotka etääntyivät ortodoksisesta perinteestä sillä tekosyyllä, että he kykenisivät toimimaan tehokkaammin yhteiskunnassa. Isä Joakim nousi urhoollisesti vastustamaan tällaista maallistumista. Hän ei voinut katsella sitä, että ortodoksipappi heitti syrjään kunnioitetun viittansa tai leikkautti tukkansa ja partansa. Niinpä hän ennen pappisvihkimystään kääntyi kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän puoleen ja rukoili: "Rakas Jumalanäiti, kun minusta tulee pappi, tahdon että annat minulle runsaasti partaa ja hiuksia, jotta olisin sellainen kuin papit kotimaassani."

Eikä Jumalanäiti jättänyt kuulematta hänen pyyntöään, vaan täytti sen runsain mitoin. Kuten olen jo aiemmin maininnut, amerikkalaiset katselivat ihmeissään isä Joakimin majesteettista hahmoa, jota koristi pitkä parta. Kun hän sitten meni Pyhälle Vuorelle, jotakin aivan ihmeellistä tapahtui: hänen partansa kasvoi kasvamistaan, kunnes se ulottui maahan asti, aivan hänen jalkateriinsä saakka, mikä on hyvin harvinainen ilmiö kirkollisessa historiassa. Kaikki Athoksella olivat sitä mieltä, että selitys tapaukseen löytyi hänen Jumalanäidille muinoin kantamastaan rukouksesta.

Voidakseen liikkua vapaasti ja välttääkseen turhamaisuuden ja toisten ihmettelyn isä Joakimin oli pakko kääriä partansa rullalle ja panna se pieneen pussiin, joka riippui hänen kaulastaan. Isä Joakimin viimeisinä vuosina skiitan munkit pyysivät häntä kuvauttamaan itsensä papillisissa vaatteissa ja parta auki. Aluksi hän kieltäytyi, mutta taipui sitten näiden itsepintaisuuden edessä. Tämän valokuvan, jonka olen säilyttänyt isä Joakimista...





Arkkimandriitta Kerubim: "Aikamme athoslaisia hahmoja I"