About us...

 

 ... ENGLISH

 

 

Olemme velkaa... + + + We owe...

Olemme velkaa vanhemmillemme siitä, että elämme.
Olemme velkaa hengelliselle vanhemmallemme siitä, miten elämme.
Olemme velkaa Kristukselle siitä, että elämme iankaikkisesti.

We owe to our parents that we live.

We owe to our spiritual parent how we live.

We owe to Christ that we live forever.

Muistiinpano Pyhän Andreaan skiitan johtajan, arkkimandriitta Efraimin puheesta

Lecture note from a speech given by Archimandrite Ephraim of Saint Andrew's Skete

Eräs esimerkki - An example

"Eräs esimerkki: Oli kerran papin vaimo, joka meni synnintunnustukselle. Vaimo alkoi sanoa rippi-isälle: "Voi, minä olen niin syntinen... olen niin syntinen." Useamman kymmenen kerran vaimo valitti olevansa syntinen ja itki. Hän ei kuitenkaan maininnut yhtään konkreettista syntiä.

Rippi-isä sanoi vaimolle: "Minä tiedän, että olet syntinen." Tällöin vaimo hermostui suuresti ja kysyi: "Mistä sinä sen tiedät?! Kuka sen on sinulle sanonut?" Ja vaimon asenne muuttui kokonaan. Hän sanoi rippi-isälle: "Onko naapurini sanonut sen sinulle? Varmasti se oli naapurini! Kunhan saan hänet kynsiini, niin hän saa kuulla kunniansa!"

"An example: Once there was a presbytera (ie. priest's wife), who went to Confession. She started to say to her Father confessor: "Oh, I am such a sinner... such a sinner". For several times the presbytera would say that she is a sinner and then she wept. She, however, did not mention any particular sin.

Then the Father confessor said to the presbytera: "I know that you are a sinner." When hearing this the presbytera got upset and asked: "How do you know that?! Who told you that!?" Her attitude completely changed and she said to her Father confessor: "Has my neighbour told you that?! Just wait until I get my hands on her! I will give her a piece of my mind!"

- Arkkimandriitta Efraim, Pyhän Andreaan Skiitta, Athosvuori

Archimandrite Epraim, Saint Andrew Skete

Luentomuistiinpano seminaarista "Synti sielullis-ruumiillisena sairautena ja parantuminen siitä". 24.5.2009.

Lecture note from seminary held in 2009.

"Hän on keskuudessamme, emmekä näe Häntä." - "He is in our midst and we do not see Him."

"Hän on keskuudessamme, emmekä näe Häntä. Hän näkee minut, mutta minä en näe Häntä niinkuin enkelit näkevät. Kristus ei ole piilossa, Hän on esillä, mutta minun silmäni eivät ole vielä kykenevät näkemään. Minulla on ongelmia omien erilaisten himojeni kanssa ja heikkouksieni kanssa, ja nämä usvaverhon tavoin peittävät minulta Kristuksen. Ja hengellisen elämän päämäärä on se, että eläisimme todemmin Kristuksen läsnäolon ja ehkä tulisimme joskus kykeniviksi jopa näkemään Hänet."

- Arkkimandriitta Efraim, Pyhän Andreaan skiitta

"He is in our midst, and we do not see Him. He sees me, but I do not see Him as the angels see Him. Christ is not hidden, He is present, but my eyes are not yet able to see Him. I have problems with different passions and weaknesses of mine and they like a curtain of mist conceal Christ from me. And the goal of spiritual life is that we would more truly live His presence and perhaps we would even become able to see Him."

- Archimandrite Ephraim, Skete of Saint Andrew

Vanhus Eusevios, Kalymnos

Videolla + vanhus Eusevios (Mamakas)
Lähde: https://www.youtube.com/watch?v=MqHyrZzU-7Y

«Γύρισε σε μένα. Ακόμα και μέσ’ στην αθλιότητά σου, την ενοχή σου, Σε δέχομαι όπως είσαι.

Και σου λέω ότι σε έχω ήδη συγχωρέσει.

Palaa luokseni. Sinun surkeudessasi ja syyllisyydessäsi, hyväksyn sinut sellaisena kuin olet. 

Ja sanon sinulle, että minä olen antanut sinulle anteeksi.

Return to me. In your wretchedness and in your guilt, I accept you as you are. 

And I tell you: I have forgiven you.

Άφησέ με, παιδί μου, να σου πω, ότι κανένας άνθρωπος δεν έχει μεγαλύτερη αγάπη για σένα από τη δική μου.

Lapseni, anna minun kertoa sinulle, ettei kellään ihmisellä ole niin suurta rakkautta sinua kohtaan kuin minulla.

My child, let me tell you that no man has such great love for you as I do.

Ύψωσε τα μάτια σου σε μένα και δες ποιος σε παρακαλεί.

Kohota katseesi puoleeni ja näe, kuka sinua kutsuu.

Raise your eyes to me and see who is calling you.

Εγώ είμαι ο Ιησούς, ο Σωτήρας σου...

Minä olen Jeesus, sinun Vapahtajasi...

I am Jesus, your Saviour...

Γυρεύω την καρδιά σου. Μην μου την αρνιέσαι.

Etsin sinun sydäntäsi. Älä kiellä sitä minulta.

I seek for your heart. Do not deny it from me.

Νύχτα και μέρα σου απλώνω τα χέρια μου, πότε θα έρθεις σ’ Εμένα;

Öin ja päivin ojennan käteni sinun puoleesi, milloin tulet luokseni?

Night and day I reach out my hands to you, when will you come to Me?

Hengellinen taistelu (eri suunnista) + Spiritual battle (from different directions)

... meidän tulee mennä synnintunnukselle... we must go to confession...

1. Takana on menneisyys / Behind there is the past

Paholainen sanoo: ”Voi, voi, mitä (suuria syntejä) oletkaan tehnyt...”

The devil says: "Ay, ay, what (great sins) have you done..."

Sitä vastaan auttaa (paholaisen) halveksunta ja synnintunnustus.

We must despise the devil and go to confession.

2. Edessä on tulevaisuus / In front there is the future

Paholainen sanoo: ”Tulee olemaan entistäkin vaikeampaa, et tule onnistumaan. Heittäydy toivottomuuteen. Tee itsemurha.”

The devil says: "It will become more difficult, you will not succeed. Become hopeless. Commit suicide."

Sitä vastaan auttaa usko Kristukseen, toivo Jumalanäidin apuun.

We must have faith in Christ, trust in the help of the Theotokos.

3. Ylhäältä / From above

Paholainen sanoo: ”Taivas on uhkaavan synkkä. Jumala on ankara. Mitä olet tehnyt!
Hän heittää sinut helvettiin.” ts. se yrittää sulkea pois Jumalan ihmisrakkauden.

Devil says: "The heavens are threatening, gloomy. God is merciless. What have you done! He will throw you to hell." Ie. it tries to exclude the filantrophy of God (i.e. that God loves mankind).  

4. Alhaalta / From below

Demonit ovat vahvoja ja ilkeitä. Ne virittävät ansoja, joihin ihminen putoaa. Ne asettavat pommeja.

The demons are strong and mean. They  set traps, and people fall into them. They set up bombs.

Sitä vastaan auttaa: Enkeleitä on enemmän kuin demoneita. Enkelit ovat voimakkaampia. Suojelusenkelit ja pyhät ovat apuna taistelussa.

Against this helps the following: There are more (good) angels than demons. The angels are stronger. The guardian angels and saints help in the battle.

5. Vasemmalta / From the left

Synnit, joita itse tekee. Kukaan ei ole tehnyt sellaisia syntejä kuin kuningas Manasse (Toinen kuninkaiden kirja). Hän oli 50 vuoden ajan epäjumalanpalvelija. Hänen elämänsä oli synnillisempää kuin kenenkään muun hallitsijan. Lopulta hän katui ja pelastui - häneltä on säilynyt Manassen katumusrukous.

The sins we commit ourselves. No one commited such sins as king Manasseh. For over 50 years he was an idolater. His life was more sinful than the life of any other ruler. In the end, he repented and was saved. He wrote the prayer of Manasseh.

Isät lohduttavat: kaikki maailman synnit ovat vain yksi veripisara. Jumalan laupeus on ääretön meri. Jos veripisara putoaa mereen, se ei muuta merta punaiseksi. Armo kerskaa tuomion edessä.

The Fathers comfort us: All the sins of the world are just one drop of blood. The mercy of God is an endless ocean. If a drop of blood falls into the ocean, it will not turn the ocean red. Mercy boasts before judgement.

6. Oikealta / From the right

Ovela paholainen sanoo: ”Miten hyvä ihminen oletkaan. Sinä teet paljon hyvää... kaikki kunnioittavat ja rakastavat sinua.” Ihmiset uskovat tähän helposti. Tämä on erittäin ovela taistelu. Sen johdosta menetämme koko vaivannäkömme.

The devious devil says: "What a good person you are. You do a lot of good... everybody respects and loves you." People easily believe this. This is a very guileful battle. Because of it we will loose all our effort.

Lääkkeenä tähän auttaa itsesyytös: ”Olen kaikista pahin. Olen paholaisen välikappale.” jne.

The medicine for this is self-reproach (αυτομεμψία): "I am the worst of all. I am the devil's tool" and so on.

7. Sisältä / From inside

Paholainen sanoo: ”Sinulla on valtaisia pahojen tapojen jäävuoria. Unohda kokonaan, että joskus pääset näkemään Jumalan kasvot. Sinun paikkasi on helvetti.” Ihminen voi menettää järkensä ja joutua eksytykseen, ajautua itsemurhaan – äärimmäiseen epätoivoon.

The devil says: "You have gigantic icebergs of bad habbits. You will never see the face of God. You belong in hell."A man can totally lose his mind and become deceived by this, to end up in extreme hopelessness, commit suicide.

Lääkkeenä tähän auttaa itsesyytös sekä toivo Kristuksen ja Jumalanäidin apuun.

The medicine for this is self-reproach and trust in the help from Christ and the Theotokos.

8. Ulkopuolelta / From outside

Minun on tehtävä tämä ja tämä, mutten tee sitä... Miksi? Ajattelen jatkuvasti: ”Mitä
ihmiset sanovat?”. Meidän tulee ajatella ja sanoa: ”Mitä sanoo Kristus? Mitä sanoo Jumalanäiti? Mitä suojelusenkeli?”

I must do this and that, but I do not do it... Why? All the time I think: "What will people say?" We must think and say: "What will Christ say? What will the Panagia say? What will our guardian angel say?"

Muistiinpanoja arkkimandriitta Efraimin, 

Pyhän Andreaan skiitan johtajan,

luennolta seminaarissa 

"Hengellinen elämä ortodoksisessa perinteessä 

23.-25.5.2008"

Notes from the lecture given by

Archimandrite Ephraim, 

the Δίκαιος of the Athonite Skete of Saint Andrew 

the First-Called and Saint Anthony the Great,

in the seminary "Spiritual life in the Orthodox tradition"

2008

Suloinen Rakkauteni - My Sweet Love

"Oli eräs nuori mies, Laurentios-niminen maallikko, jota vaivasivat pitkävihaisuuden ja kateuden himot. Hiljalleen - rippi-isän ja hengellisen kirjallisuuden avulla - hän kuitenkin vapautui näistä himoista. Hän alkoi rakastaa muita ihmisiä ja erityisesti Kristusta. Hänen sydämessään paloi voimakas rakkaus Kristusta kohtaan.

"Minä en enää kestä! Menen Jerusalemiin kunnioittamaan Kristuksen pyhää hautaa," hän sanoi. Hänen rippi-isänsä antoi hänelle luvan lähteä. Niinpä nuori mies meni Pyhälle maalle kävellen.

Kun hän saapui Jerusalemiin, hän meni Pyhän haudan kirkkoon. Siellä hän kumartui maahan ja jäi siihen pitkäksi aikaa.

Kun hän oli ollut paikallaan todella pitkään, vartija tuli paikalle. Vartija aikoi kehottaa nuorta miestä lähtemään paikalta, mutta löysikin nuorukaisen kuolleena.

Joitakin ihmisiä tämä tapaus häiritsi. Niinpä vaadittiin ruumiinavausta. Ensin avattiin nuoren miehen kallo - sieltä ei löydetty mitään selitystä. Tämän jälkeen lääkärit avasivat nuoren miehen sydämen. Sen sisältä löytyi jotain todella yllättävää! Miehen sydämeen oli kirjoitettuna kultaisilla kirjaimilla: "Jeesus Kristus, suloinen rakkauteni."

Laurentios oli kuollut suuresta rakkaudestaan Kristusta kohtaan. Tapauksesta ovat kertoneet Pyhän haudan munkit. Ja kyseessä oli siis maallikko."

- Pyhän Andreaan skiitan johtaja, arkkimandriitta Efraim

seminaarista "Synti sielullis-ruumiillisena sairautena" (2009)

There was a youngster named Laurentios, a layman, who was troubled by the passions of unforgiveness and envy.

Little by little, with the help of his father confessor and spiritual literature, he was freed from these passions. He began to love other people and especially Christ. A strong love for Christ burned in his heart.

"I cannot take it anymore! I will go to Jerusalem to venerate the Holy Sepulchre," he said. His father confessor gave him a blessing to go. So the young man went to the Holy Land by foot.

When he arrived to Jerusalem, he entered the Church of the Holy Sepulchre. There he made a prostration and stayed in the ground for a long time.

When he had been there for a really long time, the guard came to the site. The guard was about to tell the young man to leave the spot but he found him dead.

This incident troubled some people. Therefore an autopsy was demanded by them. First they opened the skull of the young man. No explanation was
found from there. Then the doctors opened the heart of the young man. Inside of it they found something really surprising! There it was written in golden letters:
"Jesus Christ, my sweet love."

Laurentios had died of his great love for Christ. This incident was told by the brotherhood of the Holy Sepulchre. And the man, Laurentios, was a layman."

- Archimandrite Ephraim, 

Prior of the Skete of Saint Andrew, "Serai",

from the seminary "Synti sielullis-ruumiillisena sairautena" (2009)

Forpost (Outpost) -dokumentti

Gofundme-sivustolla

https://www.gofundme.com/bioenergy-source-for-athoscenter

Muutama kuva maanantai-illalta

Maanantai-iltana 16. toukokuuta Lammin Panagiaan saapui Pyhän Andreaan skiitan johtaja, arkkimandriitta Efraim seurueineen Kreikasta. 

Kreikkalaiset tulevat osallistumaan seminaariin "Athosvuori - Ortodoksisuuden majakka", joka pidetään Athos-säätiöllä tulevana viikonloppuna 19.-21.5. 

Arkkimandriitta Efraim on seminaarin pääpuhuja. Hänen lisäkseen seminaarissa luennoivat pappismunkki Mikael Uuden Valamon luostarista sekä Säätiön puolelta toiminnanjohtaja Hannu Pöyhönen ja Heikki Alex Saulamo. Lisätietoja seminaarista täältä.

Tässä on muutama kuva maanantai-illalta...

Kuvassa athosvuorelainen arkkimandriitta Efraim, Pyhän Andreaan skiitan johtaja, sekä isä Pavlos Thessalonikin Surotin kylästä ja kreikkalaisia vieraita. Photograph of Archimandrite Ephraim, the Dikaios (Righteous) of the Holy Skete of Saint Andrew (Serai), and Father Pavlos from Suroti, Thessaloniki, and guests from Greece.

Athos-Säätiön toiminnanjohtaja Hannu Pöyhönen toivottaa vieraat tervetulleeksi.
The chairman of the Athos-Foundation, Hannu Pöyhönen, bids the guests welcomed.

Isä Pavlos on vieraillut Lammin Panagiassa aiemminkin. Hänen kotinsa on lähellä Surotin Pyhän Johannes Teologin nunnaluostaria, johon on haudattu pyhä Paisios Athosvuorelainen ja josta löytyvät myös pyhän Arsenios Kappadokialaisen pyhäinjäännökset.
Father Pavlos has visited Panagia, Lammi, before. His home is near the Holy Monastery of Saint John the Theologian in Suroti, where is buried the beloved Elder and Saint Paisios of the Holy Mountain. The monastery is also the home of the relics of Saint Arsenios of Cappadocia.

Arkkimandriitta Efraim. Archimandrite Ephraim.

Thank You, M. R., for the photographs!

Elämä elämän jälkeen

Athoslainen isä Nikon: Elämä elämän jälkeen

Athoslainen isä Nikon on kilvoitellut Pyhällä Vuorella yli kolmekymmentä vuotta. Munkkielämänsä alussa hänellä oli vanhuksena Yhdysvaltojen Arizonaan sittemmin muuttanut isä Efraim ("Amerikan Efraim"). Seuraavassa videossa isä Nikon puhuu elämästä tämän elämän jälkeen. Isä Nikon puhuu kreikaksi, mutta video sisältää tekstityksen englanniksi. Puheen suomennos on tehty pääosin englanninkielisestä tekstityksestä.

Elämä on hienoa ja elämä on kaunista. Hyvä Jumala on luonut meidät elämään ja olemaan onnellisia. Minä, isä Nikon, en elä luostarissa, vaan asustan pienessä paikassa, jota kutsutaan skiitaksi, pienessä keljassa. Joitakin vuosia sitten minulla oli keljassani vieraana eräs isä. Mies oli naimisissa ja hänellä on tytär. Tytär oli hänen ainoa lapsensa, eikä isällä siis ollut muita lapsia. Isä kertoi minulle tytärtään kohdanneesta ilosta ja onnesta.

Tytär oli valmistunut lääketieteellisestä, ottanut päästötodistuksen ja tavannut mukavan nuoren miehen. Nuoripari järjesteli häidensä yksityiskohtia ja valmisteli yhteistä kotiaan. Kaikkialla oli iloa ja onnea – kukkasia, naurua, hääjärjestelyjä. Morsiuspuku oli levitettynä vuoteen päälle. Tytär otti tikkaat ja kiipesi ylös korjatakseen verhot ja sitten... hän putosi ja kuoli. Lääkärit kutsuivat sitä ”allergiseksi shokiksi”. Seuraavana päivänä he pukivat hänet morsiameksi ja hautasivat hänet. Ja sukulaiset yrittivät estää nuorukaista, itkevää sulhasta, heittäytymästä itsekin hautaan, jonne mies tahtoi mennä. Jos elämä päättyy tuolla tavoin, ei tässä ole mitään tarkoitusta. Tämä ei ole elämää.

Kerran tapasin erään nuoren pariskunnan, aviossa olevat onnelliset nuoret ihmiset. He eivät kuitenkaan voineet saada lasta. ”Isä Nikon, rukoile, että saisimme lapsukaisen. Sano nimemme rukouksissasi, että saisimme lapsen,” he sanoivat, että heidän onnensa tulisi täydelliseksi. Tyttö oli ihana ihminen, iloinen, huumorintajuinen ja älykäs. Lopulta hän tuli raskaaksi. Ette voi kuvitella heidän onneaan.

Nainen siis oli raskaana. Hänet vietiin sairaalaan. Synnyttämisen aika tuli ja hän sai lapsen. Mutta lapsen mukana lääkärit ottivat irti hänen sisuskalunsa, koska hänellä oli laajalle levinnyt syöpä, jota ei voitu leikata. Ja nuori isä alkoi itkeä, huutaa ja lyödä itseään. ”Isä Nikon, sano Jumalalle, että tämä on väärin! Minä olen se paha ihminen! Minä olen se, jonka olisi kuulunut kuolla! Käske Jumalan ottaa minut! Minun rakkaani ei ole satuttanut ketään! Hän on hyvä tyttö. Älä anna rakkaani kuolla. Sano Jumalalle, että ottaa minut! Ilman isää lapset voivat kasvaa, mutta miten voi lapsi kasvaa ilman äitiä?” Hän itki ja huusi. Mutta hyvä Jumala piti parempana ottaa pois äidin. Mikä on elämän tarkoitus, jos päädymme tuollaiseen loppuun? Mitä mieltä on elämässä? Miksi meidän täytyy elää, jos meidän loppumme on tuollainen?

Kun Kristukselle kerrottiin, että Hänen ystävänsä Lasarus oli kuollut, Kristus ei sanonut, ettei sillä ole väliä. Hän ei sanonut, että Lasarus on mennyt parempaan paikkaan. Mitä Hän teki? Hän itki. Hän itki ja Hän nosti Lasaruksen kuolleista ja toi hänet takaisin tähän elämään. Hän ei päästänyt häntä toiseen elämään.

Kun Hän toisella kertaa näki itkevän ja surevan lesken, joka oli menossa hautaamaan lastaan, Hän ei lohduttanut häntä. Hän ei sanonut leskelle, ettei huolehtisi. Hän ei sanonut, että hänen poikansa pelastui tämän maailman huolilta ja lepää nyt ja on paremmassa paikassa. Mitä Hän teki? Hän nosti pojan kuolleista ja toi takaisin tänne, tähän elämään.

Tiedättekö miksi? Koska Jumala ei halunnut kuolemaa.

Kuolema ei ole Jumalan suunnitelma ihmisolennoille. ”Ei Jumala ole tehnyt kuolemaa.” (Salomon Viisauden kirja 1:13). Jumala ei luonut kuolemaa, mutta Hän salli sen. Kirkkomme sanoo, että Jumala salli kuoleman, ettei pahuus tulisi kuolemattomaksi. Kuolema on jotain outoa. Se on ulkopuolinen, ja sen vuoksi ihmiset eivät halua kuolla.

Jos kiinnität huomiota hautajaispalveluksen teksteihin, huomaat, että ne kuvaavat sielun taistelua ja tuskaa, kun sielu erotetaan ruumiista. Taistelu tapahtuu, koska Jumala ei halunnut tätä sielun ja ruumiin eroa. Se ei ollut Hänen suunnitelmissaan. Ihminen tuntee tuskaa sielun erotessa ruumiista. Ihminen katsoo enkeleitä kohden, mutta kukaan niistä ei auta häntä. Ihminen ojentaa kätensä toisia ihmisiä kohden, mutta kukaan ei voi auttaa häntä. Miksi on näin? Koska kuolema on elämän vihollinen ja sen täytyy lopettaa olemassaolonsa, sen täytyy mennä pois tieltä. Kristus sanoi: ”Minä olen Elämä.” Ja tuolloin kuolema on Kristuksen vastakohta ja se täytyy tuhota. Joko Kristus on olemassa, tai kuolema on olemassa. Kuolema on kaiken vihollinen. ”Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.” (1 Kor. 15:26)

Mutta jos tämä pitää paikkansa, silloin meitä on vastassa jotain erittäin outoa ja ristiriitaista. Jos kuolema on jotain niin hirvittävän kauheaa, että se oli Jumalan suunnitelmien ulkopuolella, miksi sitten jotkut ihmiset haluavat kuolla? Näin on ollut kristinuskon varhaisista vuosista lähtien. Pyhä apostoli Paavali sanoi: ”Halu minulla on täältä eritä” ja minulle ”kuolema on voitto.” (Fil. 1:23, 21) Minkä vuoksi hän sanoi niin?

Ensimmäisistä kristityistä pyhä (Vibia) Perpetua, noin 20-vuotias nuori nainen, oli juuri synnyttänyt lapsensa. He olivat pidättäneet hänet ja hänen ystävänsä Felicitaksen, joka oli vielä nuorempi (noin 18- tai 19-vuotias). Felicitas oli raskaana. Heitä molempia pidettiin vankilassa. Seuraavana päivänä heidät heitettäisiin petojen eteen joidenkin muiden kanssa, koska he olivat kaikki kristittyjä. Koska he olivat kristitittyjä, heidän tulisi kuolla – näin tapahtuu tänäkin päivänä eräissä paikoissa.

Perpetuan isä meni vankilaan ja sanoi pyhälle Perpetualle: ”Sinä et sääli lastasi, joka ei tule tuntemaan äitiään. Etkä sinä sääli nuoruuttasi. Sääli sentään minun valkoista partaani.” Mutta pyhä halusi kuolla. Hän ei halunnut kieltää Kristusta. Ja hänen Felicitas-ystävänsä itki ja huusi, koska häntä ei heitettäisi pedoille. Häntä ei surmattaisi, koska hän oli raskaana. Roomalainen laki nimittäin kielsi kuolemantuomion langettamista äidille, joka oli raskaana, koska lapsi ei ollut syyllinen äidin rikoksiin.

Felicitas tultaisiin siis vapauttamaan. Sen vuoksi nuori nainen itki ja sanoi: ”Rukoilkaa minun puolestani, että minutkin heitettäisiin pedoille huomenna, sillä minä en halua jäädä tästä ulkopuoliseksi.” Ja niin toiset rukoilivat ja yön aikana hän synnytti lapsensa. Seuraavana päivänä iloinen Felicitas heitettiin petojen eteen toisten kanssa. Miksi näin, jos kuolema on niin kauhistuttava asia?

Ja myöhemmin tapahtui eräs toinen tapaus. He olivat pidättäneet pyhän piispa Ignatioksen Antiokiasta. Hän oli mahtava mies. Me jättäisimme hänen elämänsä huomiotta, jos he eivät olisi pidättäneet häntä voidakseen tuomita hänet kuolemaan. Pyhä Ignatios oli ilmiömäinen kirjoittaja. Hänen kirjoituksistaan ainoastaan pieniä osia on säilynyt, vain joitakin kirjeitä – teidän tulisi lukea ne.

Pyhä Igantios otettiin kiinni Syyriassa ja häntä kuljetettiin Roomaan, jossa hänet heitettäisiin eläimille. Kristityt olivat hädissään ja yrittivät pelastaa hänet. Mutta hän lähetti heille kirjeitä, joissa hän sanoi ”älkää estäkö minua pääsemästä elämään” (kirjaimellisesti ”älkää estäkö minua syntymästä”). He yrittivät pelastaa hänet, kun laiva kuljetti häntä Roomaan... ja hän kirjoitti: ”älkää estäkö minua pääsemästä elämään.” Joten hänet vietiin Roomaan ja heitettiin leijonille. Ei ole kyseessä välitön kuolema, kun tulee murskatuksi ja syödyksi, mutta sen aikana pyhä Ignatios sanoi: ”Nyt minä alan elää.”

Joitakin vuosia sitten eräs askeetti nukkui kuolonuneen Pyhällä Vuorella. Hänen nimensä oli Joosef Hesykasti. Hän sanoi veljestölleen: ”Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä sanoi minulle, että hänen nimipäivänään hän tulee ottamaan minut.” (Jumalanäidin nimipäivä tarkoittaa 15. elokuuta, joka on Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlapäivä). Ja Joosef oli täynnä iloa siitä, että tulisi kuolemaan. Hän ei ollut vanha, ei edes 60-vuotias. Hän oli 58- tai 59-vuotias ja täynnä onnellisuutta siitä, että tulisi kuolemaan.

Elokuun 15. päivän yönä he olivat toimittaneet vigiliansa, ja aamu koitti. Aurinko nousi, ja vanhus Joosef katseli ympärilleen ja ajatteli: ”Miksi minä olen vielä täällä?” Aurinko nousi yhä, aika kului ja hän alkoi olla huolissaan. ”Miksi? Jumalanäiti sanoi minulle, että hän ottaisi minut. Miksen vieläkään kuole?”

Eräs hänen veljestöstään – munkki, joka on vielä elossa ja kertoi minulle tämän¹ – sanoi isä Joosefille: ”Älä ole pahoillasi, Vanhus. Me rukoilemme rukousnauhalla ja sitten sinä lähdet.” Ja munkit menivät eri puolille kallioille ja alkoivat rukoilla. Minä, isä Nikon, hämmästyin! Yleensä me pyydämme jotakuta rukoilemaan puolestamme, että paranisimme. He kuitenkin rukoilivat, että vanhus Joosef kuolisi.

Jonkin ajan kuluttua vanhus Joosef kutsui veljestöään. Hän näki jonkun, jotakin. ”Tulkaa, minä lähden.” Munkit menivät lähemmäs ja ottivat hänen siunauksensa, ja hän sanoi: ”Minä lähden. Minä menen. Siunatkaa minut. Kaikki on lopussa.” Hän sulki silmänsä, taivutti päänsä ja nukkui pois. Kirjaimellisesti hän nukkui pois.

Mitä tässä on meneillään? Mitä me emme ymmärrä, mitä he ymmärsivät? Jos kuolema on niin hirvittävä ja kauhea asia, miksi nuo ihmiset pitivät parempana kuolemaa? Miksi he halusivat kuolla?

Eräs asia on se, että elämämme ei pääty. Tämä on jotain, mitä ajattelemme vähän ja vielä vähemmän ymmärrämme sen. Siitä hetkestä alkaen, kun alamme olla olemassa, emme lakkaa olemasta olemassa. Yksinkertaisesti meidän olemassaolomme tapa muuttuu. Me olemme olemassa yhdellä tapaa sikiöinä äitimme kohdussa, me olemme olemassa toisella tapaa tässä ajassa ja me tulemme olemaan olemassa kolmannella eri tavalla tämän jälkeen.

Sikiö on niin onnellinen äitinsä kohdussa. Se elää lämpimässä paikassa, siitä pidetään huolta, sitä suojellaan, sitä ”tarkkaillaan”. Mitä sanotte? Voiko sikiö ymmärtää, että on olemassa toisenlainen elämä sen oman elämäntavan jälkeen? Ei. Kuinka voit kuvailla sikiölle, että on olemassa aurinko, ystäviä, kukkia, värejä ja lauluja? Se ei yksinkertaisesti voi ymmärtää niitä. Tarkoittaako tämä sitä, ettei näitä asioita ole olemassa?

Koska sikiöllä on niin mukavaa siellä missä se on, se ei halua lähteä sieltä. Ja tulee aika, jolloin kivuliaalla ja kauhistuttavalla puristumisella kapeasta kanavasta, se tulee itkien ja huutaen tähän maailmaan. Ja sitten me olemme täällä ja me tunnemme itsemme onnellisiksi täällä, emmekä me halua lähteä täältä.

Voitte olla varmoja siitä, että kun olimme äitimme kohdussa, emme halunneet lähteä sieltä. Ja tulee aika ja me jälleen lähdemme. Jälleen me menemme läpi kapeasta kanavasta – haudan kanavasta. Itkien ja kivuliaasti ja huutaen me synnymme uudelleen jonnekin toisaalle. Olkaa varmoja siitä, että niinkuin ette nyt halua palata äitinne kohdun pimeyteen, vaikka olitte silloin aiemmin siellä onnellisia ja teistä tuntui mukavalta, niin silloinkaan ette halua palata tänne, kun olette olette kulkeneet läpi tuon seuraavan kanavan. Vaikka te pidätte olostanne täällä ja tunnette itsenne onnellisiksi täällä, sama tarina toistuu.

Piditpä siitä tai et, ei ole olemassa kuolemaa. Meidät on tuomittu kuolemattomiksi. Siitä hetkestä alkaen kun alamme olla olemassa, emme lakkaa olemasta olemassa. Me kuolemme ainoastaan silloin kun eroamme Hänestä, Joka sanoi: ”Minä olen Ylösnousemus ja Elämä.”

Me emme voi olla yhteydessä kuolleisiin ihmisiin, jotka eivät kuolleet kristillisellä tavalla. Miksi näin on? Minne he ovat kadonneet? Sen sijaan me olemme yhteydessä niihin, jotka kuolivat kristillisellä tavalla. Enkä tarkoita nyt pyhiä vaan jokapäiväistä elämäämme.

Eräällä saarella eli nuori äiti, jolla oli monia lapsia. Hän sairastui ja hänet vietiin sairaalaan ja hän kuoli siellä. On olemassa kaksi kuolintodistusta – yksi sairaalasta ja toinen saaren lääkäriltä – eivätkä he olleet vielä julkistaneet niitä, että hänet voitaisiin haudata.

Nainen siis kuoli. Tuonpuoleisessa hänet otti vastaan eräs pyhittynyt nunna, joka oli elänyt samalla saarella ja kuollut, sekä eräs hyvin ystävällinen ja myös saarella aiemmin asunut nerokas mies, jota kaikki olivat hänen eläessään huijanneet. Kaikki saarelaiset olivat heitelleet miestä vihanneksilla. He olivat kironneet häntä – kaikki aikuiset ja kaikki lapset, jotka olivat seuranneet aikuisten esimerkkiä. Joten kun nainen kuoli, he olivat häntä vastassa – pyhittynyt nunna ja marttyyri nimeltä Athanasios, ”Thanasis”. Kutsumme häntä marttyyriksi, koska hänen elämänaikansa täällä oli todellakin kidutusta.

Nuori nainen oli kuolemansa jälkeen iloinen tuonpuoleisessa. Kuitenkin nunna kertoi hänelle: ”Sinä et voi jäädä tänne. Sinun aikasi ei ole vielä tullut. Näetkö tämän kynttilän?” Ja nunna näytti hänelle valtavassa taivaallisessa "kupolissa" miljoonia kynttilöitä ja niiden joukossa yhden kynttilän. ”Tämä on sinun. Sinä näet, ettei se ole palanut loppuun. Sinun täytyy mennä takaisin.” Mutta äiti ei halunnut mennä takaisin ja pyysi saada jäädä sinne. Nunna vastasi: ”Tämä päätös ei ole meidän käsissämme. Me viemme sinut Kristuksen luo, ja Hän päättää.”

Tämän tapauksen kertoo naisen hengellinen isä yksityiskohtineen, jotka minä jätän välistä. En sano monia asioita, vaan ainoastaan sen, että he menivät kirkkaaseen paikkaan, jossa oli valtaistuin, jolla joku istui. Ja Jeesus Kristus sanoi: ”Ei, sinä menet takaisin.” Ja yhtäkkiä nunna ja äiti (rouva K.) olivat palatsin ulkopuolella. Kun he kulkivat valkoisen valoisuuden läpi, nainen kuuli tuhannet enkelit ja ylienkelit laulamassa lakkaamatta, lopettamatta, Herran rukousta: ”Isä Meidän, joka olet taivaissa....” ja niin edelleen ja niin edelleen, kunnes he sitten saapuivat paikkaan, jossa nunna ja Thanasis olivat ensikertaa kohdanneet hänet. Tällä välin nainen oli oppinut Herran rukouksen ulkoa. Sen jälkeen hän hyvästeli nunnan, ja nunna sanoi hänelle: ”Nyt kun palaat, sinun pitäisi opetella ulkoa Uskontunnustus, koska se sisältää koko uskomme totuuden.”

Tässä kohden nainen avasi silmänsä ja sanoi kovaäänisesti: ”Minä uskon yhteen Jumalaan... Minä uskon yhteen Jumalaan...”. Ja nainen näki olevansa arkussa ja kukkien peittämä. Hänen kätensä olivat ristissä rinnalla ja hänen käsiensä yläpuolella oli Jumalansynnyttäjän ikoni. Voitte kuvitella, mitä tästä seurasi! Kauhuissaan aviomies, lapset ja naapurit hajaantuivat. Kirkuen ja huutaen he yrittävät päästä pois paikalta. Nainen nousi ylös, ravisteli kukat yltään ja lauloi: ”Kristus nousi kuolleista...” (pääsiäistroparin). Sen jälkeen hän huusi: ”Tulkaa tänne, jotta voin puhua teille. Tulkaa, jotta voin kertoa teille.” Ja tämä nainen on vielä elossa.

Luonani on vieraillut eräs ateenalainen herrasmies, jonka tytär opiskeli Patran kaupungissa. Mies kertoi minulle, että hänen isänsä oli kuollut, ja hän piti huolta iäkkäästä äidistään. Eräänä yönä miehen tytär Patrassa näki unen. Unessa oli hänen isoisänsä. Ja isoisä sanoi tytölle: ”Kun nyt heräät, soita isällesi ja sano hänelle, ettei ole huolissaan, sillä hänen äitinsä on nyt minun luonani. Otin hänet luokseni ja olemme oikein onnellisia täällä, missä olemme. Sano hänelle, ettei huolehtisi, sillä isoäitisi on kauniissa paikassa.”

Mies kertoi minulle, isä Nikonille: ”Kun nukuin, kuulin puhelimen soivan. Heräsin. Oli vielä yö ja pimeää. Näin, että puhelimessa on Patrassa olevan tyttäreni puhelinnumero. Huolestuin. Onko hänelle tapahtunut jotain? Vastasin puhelimeen. ”Mikä hätänä, kulta?” ”Isi, onko isoäiti kunnossa?” ”Kyllä hän on kunnossa, kulta. ”Oletko varma, että hän on kunnossa, isi?” ”Kyllä kullannuppu, hän nukkuu.” ”Nukkuuko hän? Ole kiltti ja mene tarkistamaan, isi.” Joten menin ja näin äitini nukkumassa. Palasin puhelimeen. ”Hän nukkuu, kullannuppu.” ”Oletko varma, että hän vain nukkuu, isi?” Ja vanha nainen oli kuollut.

Jos kyseessä olisi ollut vain miehen uni, ajattelisin, että hän tunsi jotain... että hän yritti lohduttaa itseään, koska oli menettänyt äitinsä. Mutta se oli Patrassa oleva tytär, joka näki unen. Tästä me tiedämme, että kuolleet ovat yhä olemassa.

Eräs ateenalainen taksikuski otti kyytiinsä lentokentältä nuoren naisen, joka oli saapunut ulkomailta. Hän oli sivistynyt nainen, ja taksikuski kuljetti hänet Kalitheassa sijaitsevaan kotiin. Taksimatkan aikana he keskustelivat. Myöhemmin kuski kertoi minulle, isä Nikonille, että nainen oli todella huomiota herättävä nuori nainen.

Taksi saapui määränpäähän. Nainen katsoi taksamittaria ja avasi laukkunsa antaakseen rahan, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi. ”Anteeksi, minä palaan kohta,” hän sanoi taksikuskille. Nainen poistui taksista ja meni sisälle taloon. Kuski odotti ja odotti. Kului aikaa. ”Mitä tapahtui? Unohtiko tyttö?” taksikuski ajatteli. Joten hän koputti talon ovea. Mustiin pukeutunut rouva avasi oven. ”Anteeksi, minä tahdon vain rahani ja sitten lähden,” taksikuski sanoi hänelle. ”Mitkä rahat,” rouva kysyi. ”Taksimatkasta,” kuski vastasi. Rouva näki taksin ja kysyi: ”Mitä taksaa sinä pyydät?” ”Teidän tyttärenne, jonka juuri toin tänne lentokentältä,” vastasi taksikuski.

Nainen tuijotti kuskia: ”Kenet te toitte lentokentältä?” ”Teidän tyttärenne, joka äsken juuri tuli sisään.” Kun nainen kuuli sen, hän alkoi huutaa ja kyynelsilmin hän kääntyi kannoiltaan ja palasi sisään taloon. Taksikuski hämmästyi ja ajatteli, että naisella oli jotain psykologisia ongelmia. Hän mietti, oliko sanonut jotain sopimatonta. Hetken perästä, peläten että nainen satuttaisi itseään, taksikuski astui sisään taloon. Silloin hän kohtasi vihaisen miehen, joka sanoi hänelle: ”Mitä sanoit vaimolleni? Mitä sinä teit hänelle tänä meidän vaikeana päivänämme?” ”Anteeksi, herra. Te ette tunne minua. Enkä minä tunne teitä. Minä haluan ainoastaan rahani ja sitten lähden,” sanoi taksikuski. ”Mitkä rahat,” mies kysyi. ”Rahat siitä taksimatkasta, jolla toin tyttärenne lentokentältä,” kuski vastasi. Toinen mies tuijotti häntä ja kysyi: ”Kenet te toitte lentokentältä?” ”Teidän tyttärenne, herra,” kuski vastasi. Mies ei sanonut sanaakaan. Hän vain käänsi katseensa kohti pöytää, jossa oli suuri lautasellinen kolivaa (so. muisteluvehnää). Sen yläpuolella oli valokuva nuoresta naisesta. Koliva oli sen muistoksi, että oli kaksi vuotta siitä, kun tytär oli kuollut.

Miksi meidän tulisi uskoa tämä? Olkaa varovaisia! Ajatelkaa! Älkää hyväksykö ilman perusteita kaikkea mitä kuulette sieltä täältä. Teidän kriittisen mielenne tulisi toimia jatkuvasti. Minä olen aina ihaillut ihmisiä, jotka uskovat kaiken, mitä heille kerrotaan. Usko on suuri lahja Jumalalta. Minulla on ystävä, joka sanoo: ”En ole koskaan epäillyt Kristuksen, Jumalanäidin tai pyhien olemassa oloa.” Joten usko on todellakin lahja. Kaikki me muut annamme mielemme tehdä töitä. Miksi minun pitäisi uskoa tämä?

Kaikki mielikuvituksellisimmat tapaukset sattuvat aina taksikuskeille Kreikassa. Yksi kertoo, että kuljetti mustiin pukeutunutta naista ja kun he saapuivat määränpäähän, hän avasi auton takaluukun ja näki matkalaukun, joka oli täynnä maata ja verta. Ja mustiin pukeutunut nainen sanoi, että jos Kreikka ei kadu, tämä tapahtuu maalle. Sen jälkeen nainen katosi ja hän oli Jumalanäiti. Ja toinen taksikuski kuljettaa vanhaa miestä, jolla on pitkät hiukset ja parta. Vanhus kertoo hänelle profetioita tulevaisuudesta, ja taksikuski kääntyy katsomaan häntä, mutta vanha mies on kadonnut ja hän oli profeetta Elias. Jne. jne.

Miksi meidän tulisi uskoa tämä tapaus? Oliko taksikuski hölmö? Voiko looginen mieli hyväksyä tämän? Jos emme koe tuollaisia asioita, me emme voi ymmärtää niitä. Ja taksikuski alkoi huutaa heille: ”Mitä te oikein sanotte? Että minä toin tänne lentokentältä kuolleen naisen? Kuvitteletteko, ettemme puhuneet matkan aikana? Mitä tarkoitatte ”kolivalla” ja ”kuolleella naisella”?

Ja kääntyen äidin puoleen hän sanoi: ”Jos se ei olisi ollut teidän tyttärenne, kuinka tietäisin, että tällä hetkellä sinulla on jotakin perintöasioita Patmoksella näille-ja-näille maatilkuille.” Ja sitten kuski kääntyi isän puoleen ja sanoi: ”Jos tämä ei olisi ollut teidän tyttärenne, mistä tietäisin, että sinä juuri nyt serkkusi kanssa valmistelet yhtiötä, joka vuokraa tiloja Lefkadassa? Mistä minä sen tietäisin, jos teidän tyttärenne ei olisi kertonut minulle tätä kaikkea?” Ja sitten hän pyysi luvan ja käveli talon sisäosiin ja huuteli: ”Sofia, missä sinä olet?” Hän avasi yhden oven: ”Sofia, missä olet?” Hän avasi toisen oven: ”Sofia, missä olet?” Ja hän käveli läpi koko talon ja palasi sitten. Hän näki äidin pyörtyneenä sohvalle ja isän tärisevän. Myöhemmin kirkossa muistoliturgian aikana ihmiset ihmettelivät: Kuka oli se mies, joka itki vanhempien rinnalla?

Näistä esimerkeistä näemme, että elämä on jatkuvaa, mutta kuinka sielu on kuoleman jälkeen? Haudan jälkeen? Me pidämme muistomme, meillä on itsetietoisuus, tietoisuus olemassaolostamme. Meillä on ne piirteet, jotka meillä oli tässä elämässä. Nämä ovat asioita, joita emme voi ymmärtää.

Vaikka me luemme Raamattua, me luemme sitä kuin unessa. Me emme kiinnitä huomiota siihen, mitä luemme, niin kuin emme kiinnitä huomiota kuulemaamme, niin kuin emme kiinnitä huomiota näkemäämme. Mieli on oppinut kulkemaan sinne tänne.

Vierailin Mytilinissä toista kertaa. Edellisen kerran olin käynyt ennen vuotta 1970. Eräs nainen kertoi minulle pyhästä Rafaelista: ”hänellä oli kauniit harmaat silmät”. Ja myöhemmin eräs mies kertoi minulle aivan saman asian: ”hänellä oli kauniit harmaat silmät”. Meidän piirteemme pysyvät samoina. Kuusisataa vuotta väkivaltaisen kuolemansa jälkeen pyhä ilmestyy ja hänellä on samat piirteet kuin silloin aikoinaan.

Sanoin, että pyhä Raamattu mainitsee tämän, mutta me emme huomaa sitä. Missä kohden Raamattua tämä mainitaan? Kun Herra kertoo vertauksen köyhästä Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä. Rikas mies eli hyvin ja köyhä Lasarus söi niitä muruja, joita sattui putoamaan rikkaan miehen pöydältä. Sitten tuli aika, että he molemmat kuolivat. Lasarus oli taivaassa Abrahamin helmassa miljoonien muiden kanssa. Rikas mies paloi helvetissä. Rikas mies näki köyhän Lasaruksen taivaassa ja anoi Abrahamia: ”lähetä Lasarus kastamaan vedellä huuliani, koska minä palan täällä.” Ja Abraham vastasi: ”Sitä ei voida tehdä, sillä sinä eläessäsi sait hyväsi, mitä Herra antoi sinulle, Hän antoi sinun elämäsi aikana maassa. Nyt Hän ei ole sinulle mitään velkaa. Ja sitä paitsi teidän ja Lasaruksen välille on vahvistettu suuri juopa.” Sitten rikas mies sanoi taas: ”anna edes minun² mennä veljieni luokse maan päälle selittämään heille, mitä tapahtuu, etteivät hekin joutuisi tänne.” Abraham vastasi: ”Heillä on profeetat ja kirjoitukset. Oppikoot niistä.” Ja vertaus loppuu.

Me emme ajattele, mitä Kristus sanoo. Hän sanoo, että helvetissä oleva rikas mies pystyi oikeasti näkemään Lasaruksen ja tunnistamaan hänet. Miljoonien kuolleiden ihmisten joukosta hän tunnisti köyhän miehen, joka oli ollut hänen ovensa ulkopuolella. Lasaruksella oli edelleen omat piirteensä.

Mitä näemme, jos kiinnitämme huomiota siihen, mitä luemme? Että rikkaalla miehellä oli edelleen omat muistonsa – veljet, jotka jäivät jälkeen. ”Anna minun mennä heidän luokseen kertomaan mitä tapahtuu.” Joten heillä oli muistonsa ja omat piirteensä.

Eräs tapaus: herrasmies tuli luokseni. (Siihen aikaan he olivat antaneet minulle erään syöpää sairastavan naisen nimen, jotta voisin muistaa häntä rukouksissa. Me rukoilimme paljon, mutta lopulta nainen – kärsittyään paljon – kuoli. Tällä naisella oli kolme poikaa. Nuorin heistä oli yhdeksän silloin kun hänen äitinsä kuoli ja hänen isänsä siis tuli luokseni).

Mies kertoi minulle, isä Nikonille, kuinka... eräänä päivänä poika tuli isänsä luokse ja sanoi: ”Isä, yöllä äiti tuli ja otti minut ja hän loisti. Ja äiti vei minut sinne, missä asuu.” Isä kysyi: ”Mihin?” ”Paikkaan, jossa on puita, kukkia ja taloja. Yksi talo oli äidin ja siinä oli puutarha, jota hän kasteli, ja siellä oli visertäviä lintuja.” Isä ei tietenkään uskonut lainkaan, sillä poikahan oli menettänyt äitinsä. Oli luonnollista, että hän uneksuisi äidistään. Niin kuin nälkäinen mies unelmoi leivästä: poika oli menettänyt äitinsä ja hänen sielunsa lohdutti itseään. Joten isä sanoi: ”Sinä näet, miten hyvin äitisi voi. Hän on paratiisissa, taivaassa, joten älä ole huolissasi.” Seuraavana päivänä sama juttu: ”Isä, äiti tuli taas.” Ja sitä seuraavana päivänä. Ja isä (kuten hän kertoi minulle) alkoi uteliaisuudesta kysellä pojalta: ”Onko siellä vuoria?” ”Ei, kaikki on laakeaa.” ”Onko siellä aurinkoa?” ”Ei, mutta kaikki on kirkasta.”

Toisena päivänä poika sanoi: ”Isä, äiti vei minut sinne, missä isoäiti ja isoisä ovat ja he loistivat vielä enemmän ja heidän talonsa oli suurempi.” Isä kysyi taas: ”Olivatko he kaukana?” ”Eivät.” ”Minkälaiset vaatteet heillä oli?” ”Valkoiset.” ”Minkälaiset kengät äidillä oli?” ”En nähnyt, sillä vaatteet ovat liian pitkät ja kengät eivät näy.” ”Miten äidin hiukset olivat?” ”En voinut nähdä, sillä hänen kasvonsa loistivat liikaa.” Kaikki nämä kysymykset ja vastaukset tulivat kymmenen päivän kuluessa. Isä kysyi taas: ”Onko siellä toisia ihmisiä? Mitä he sanovat?” ”Kyllä siellä on toisia, mutta en voi kuulla heidän ääniään.” Erään kerran poika sanoi: ”Isä, äidillä ei ole haavaa vatsassaan.” (haava oli niistä leikkauksista, joita tehtiin syöpään). Isä kysyi: ”Näitkö hänen vatsansa?” ”En, vaan hän kertoi minulle sen.” (Tämä on jotain, mitä ikonimaalareiden tulisi huomata. Kun he maalaavat pyhän, heidän ei tulisi kuvata häntä kaikkien niiden puutteiden kanssa, joita hänellä oli tässä elämässä. Joitakin erityispiirteitä tai kumartunut ruumis voi olla hyväksyttävää, mutta ei silmälasit ja kuulolaitteet kuurouteen jne., koska se on naurettavaa. Koska jos hän tarvitsee silmälaseja siellä, minne menee, se ei ole paratiisi. Joten ikonimaalareiden tulisi olla tarkempia, kun he maalaavat pyhiä.) Joten hänellä ei siis ollut leikkausarpia.

Eräänä päivänä poika taas sanoi: ”Isä, onko isoäiti Stavroula pidempi kuin isoisä?” Poika ei ollut tavannut isoäitiä eikä isoisää. Isä tuijotti poikaansa, mutta ajatteli, että luultavasti poika oli kuuullut sen tai nähnyt jossakin kuvassa, missä isoäiti näytti pidemmältä.

”Isä, minä näin pienen pojan.” ”Millainen tuo lapsi oli?” ”Lyhyempi kuin minä. Hänellä oli suorat mustat hiukset.” Kuullessaan sen isä melkein pyörtyi, sillä poika kuvaili isän veljeä, joka oli kuusivuotiaana kuollut saksalaismiehityksen aikana. Poika kuvaili tätä lasta ja sanoi: ”Hän kertoi minulle, että hänen nimensä on Luukas.”

Sen jälkeen isä tajusi, että hänen poikansa todella näkee jotakin. Isä kertoi minulle, isä Nikonille: Vein poikani Eginaan pyhän Nektarioksen luo. Ja sillä aikaa kun poika piti päätään pyhän hautaa vasten, hän nukahti (ehkä matkan rasituksesta tai ehkä koska Jumala salli sen). Poika näki unessa pyhän Nektarioksen, joka vei pojan sinne paikkaan paratiisissa, missä hänen äitinsä oli. Myöhemmin poika sanoi, että hänen äitinsä oli hermostunut.

Huomatkaa tämä: on lähes mahdotonta, että 9-vuotias lapsi viittaa sellaiseen yksityiskohtaan, että hänen äitinsä yllätetään. Miksi äiti sitten oli hermostunut? Koska muilla kerroilla äiti otti poikansa lähelleen, mutta tällä kertaa pyhä Nektarios toi pojan hänelle, joten äiti yllätettiin.

Äiti halasi poikaansa, lohdutti häntä ja pyysi häntä kertomaan toisille, etteivät he olisi huolissaan. Huomatkaa tämäkin: hän ei ollut aiemmilla kerroilla koskenut lapseensa. Hän oli ottanut lapsen mukaansa, mutta ei koskaan halannut häntä. Tällä kertaa hän teki niin, koska se oli viimeinen kerta, kun he näkivät toisensa. Ja poika ”palasi” pyhän Nektarioksen haudalle, missä hän oli ja kertoi kaikki nämä.

Meidän täytyy nyt olla varovaisia, eikä skandalisoitua tuollaisista kuvauksista: että paratiisissa on puutarhoja; visertäviä lintuja; puita ja kukkia; että helvetissä on kiehuvia patoja. Toivon, että helvetissä olisi tuollaista, mutta niin ei tule olemaan. Myöskään paratiisissa ei ole tuollaista, mutta miten heidän tulisi kertoa meille, jotta ymmärtäisimme? Nämä ovat ne ”kuvat”, jotka me tiedämme. Tämä on tapa, jolla pyhät ja edesmenneet (jotka menivät sinne ja palasivat) kuvaavat meille tilannetta, jota emme voi käsittää muuten.

Me tiedämme, mikä ilo liittyy kukkien näkemiseen tai lintujen viserryksen kuulemiseen, joten he kertovat meille, että paratiisissa on kukkia ja lintuja. Me tiedämme, kuinka paljon me kärsimme, kun palamme, joten he hertovat, että helvetissä on patoja, ja demonit hämmentävät meitä niissä. Se olisi mukavaa, jos se olisi sellaista, mutta helvetissä tulee olemaan pahempaa, huomattavasti pahempaa, koska ei ainoastaan ruumis vaan myös sielu palaa tuossa tulessa. Eivät ainoastaan ihmiset pala tuossa tulessa, vaan myös demonit, joilla ei ole lihaa. Se tarkoittaa, että kyseessä ei ole se tuli, jonka me tunnemme, koska se pystyy polttamaan myös henkiä. Miten muuten he kuvaisivat tämän meille? Nämä ovat ”kuvia”, jotka tunnemme, joten näitä ”kuvia” he käyttävät. Joten älkäämme antako näiden kuvausten hämätä meitä, älkäkäämme pitäkö niitä vain pikkulasten juttuina. Yksinkertaisesti se on tapa, jolla ymmärrämme ne.

Joten mitä he tekevät siellä paikassa, missä ovat? Olemme huomanneet, että heidät voidaan nähdä; olemme huomanneet, että heidät voidaan tunnistaa, että heidän piirteensä pysyvät samanlaisina. Joten mitä he tekevät? He odottavat. Miksi? Mitä he odottavat? He saavat esimakua...

Huomatkaa! Tähän hetkeen asti ei ole yhtään pyhää paratiisissa, eikä yhtään syntistä helvetissä. Miksi? Kaikki pyhät saavat esimakua paratiisin ilosta, mutta ei täydellisesti. He, jotka päätyvät helvettiin, kärsivät ja ovat tuskissaan helvetin kivuista, mutta ei vielä kokonaisuudessaan. Miksi? He kaikki odottavat ruumistaan. Huomatkaa! Ei ainoastaan sielu mene taivaaseen vaan myös ruumis, eikä ainoastaan sielu mene helvettiin vaan ruumiskin. Jumala ei luonut vain sieluja. Hän loi ihmisen, joka muodostuu ruumiista ja sielusta.

Millä sielu menee yksin taivaaseen? Millä? Apostoli sanoo: ”Me odotamme ruumiimme lunastusta.” (Room. 8:23). Sielu ei voi tehdä mitään ilman ruumista, joten voisiko se pelastua yksin. Kuvatessaan toista tulemistaan ja viimeistä tuomiota Kristus sanoo: ”Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä... minä olin alaston, ja te vaatetitte minut... minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.' (Matt. 25).

Miten sielu menee vankilaan, jos jalat eivät kävele? Miten vaatetat alastoman, jos kätesi eivät liiku? Mitä voi sielu tehdä ilman ruumista? Mikä Kirkkomme pyhistä mysteereistä (so. sakramenteista) tehdään ilman ruumiin osallistumista siihen? Kuinka pappi toimittaa Liturgian, jos hänen huulensa eivät liiku? Miten sanot jollekulle, että rakastat häntä, jos kielesi ei liiku?

Molemmat, sekä sielu että ruumis, kilvoittelevat ja molemmat pelastuvat. Sen vuoksi ruumis paastoaa; sen vuoksi ruumis kumartuu rukoilemaan; sen vuoksi teemme ristinmerkin; me suutelemme ikoneita; ruumis liikkuu yhteisen tarkoitusperän vuoksi. Eikä ainoastaan sielu tee syntiä, myös ruumiskin tekee syntiä ja ruumis voi myös johdattaa sielun syntiin. Ne molemmat tuomitaan ja molemmat pelastetaan. Mutta viimeinen tuomio ei ole vielä tullut. Ei ole tullut vielä se tuomio, jossa Kristus sanoo: ”Tulkaa te tänne ja menkää te tuonne.” Kaikki heistä odottavat ratkaisua, kaikki ovat odotuksen tilassa. Tässä asiassa on meidän Kirkollamme selvä opetus: ”Herra eläväksitekee kuolevaiset ruumiit” (vrt. Room 8:11) ”sillä tämän katoavaisen pitää pukeutuman katoamattomuuteen, ja tämän kuolevaisen pitää pukeutuman kuolemattomuuteen.” (1 Kor. 15:53)

Kuten sanoin aiemmin, me olemme hajamielisiä: me sanomme joitakin asioita kerta toisensa jälkeen, emmekä huomaa ymmärtää niitä. Tämä on yksi ortodoksisen uskon perusasioista: ”Odotan kuolleiden ylösnousemusta.” Nämä ruumiit ovat kuolettuneita.

Joten koska nämä kaikki asiat tapahtuvat, meidän täytyy kiinnittää huomiota siihen, kuinka me suremme, kun kaipaamme edesmennyttä rakastamme. On hyvin luonnollista itkeä, mutta olkaamme varovaisia, ettei siihen sekoitu syntiä. On itsestäänselvyys, että tunnemme tuskaa.

Itkette pienen kissanpennun tai koiran puolesta, jonka yli autolla vahingossa ajetaan – puhumattakaan läheisen ystävän, veljen, sukulaisen puolesta. Tottakai sinä itket, sinä suret... mutta tietyyn pisteeseen asti. Tuon rajan ylittäminen tulee synniksi ja se on jotain, mikä tekee paholaisen iloiseksi. Sen vuoksi apostoli sanoo: ”Me emme tahdo pitää teitä, veljet, tietämättöminä siitä, kuinka poisnukkuneiden on, ettette murehtisi niinkuin muut, joilla ei toivoa ole.” (1 Tess. 4:13) Te kuulette nuo sanat usein niissä muistoliturgioissa, joita meillä on. Apostoli ei sano meille, että emme saisi tuntea itseämme murheellisiksi, vaan ettemme murehtisi niin kuin muut, ateistit, uskottomat.

Tottakai tunnette itsenne murheellisiksi... mutta tiettyyn pisteeseen asti. Kun aikaa on kulunut, kun vuosi on kulunut ja me yhä pukeudumme mustaan ja yhä vaikeroimme, silloin ei ole kyse rakkaudesta edesmennyttä kohtaan, vaan kyse on tänne eloonjääneen egoismista ja ylpeydestä. Koska silloin et itke edesmennyttä, vaan omaa yksinäisyyttäsi. Itket itsesi puolesta, sillä olet menettänyt tukijasi, sinulle iloa antaneen henkilön, sinun tukesi. Sinä itket itsesi puolesta, koska sinulla ei ole ketään lohduttamassa sinua. Tämä ei ole surua edesmenneen puolesta vaan merkki egoismista ja itserakkaudesta, itsekeskeisyydestä ja pieniuskoisuudesta.

Tietäkää, että edesmenneet ovat erittäin pahoillaan siitä, että itkemme noin vuosien ajan. He ajattelevat: ”Eikö hän ole ortodoksikristitty? Eikö hän usko siihen, että me tapaamme taas? Eikö hän usko ylösnousemukseen?”

Olen nähnyt erään valokuvan kuuluisan saarnaajan, Dimitrios Panagopouloksen, hautajaisista. (Kuunelkaa kaikki hänen opetuspheensa! Kaikki!) Näin kuvassa naisen, joka oli pukeutunut valkoisiin vaatteisiin hautajaisissa. Ajattelin, että nainen on järjiltään. ”Kuka hän on?” kysyin. ”Hän on vainajan vaimo,” he kertoivat minulle. ”Miksi hän on pukeutunut valkoisiin?” minä taas kysyin. Vastaus kuului, että ennen kuolemaansa hänen aviomiehensä oli sanonut hänelle erittäin tiukasti: ”En anna sinulle anteeksi, jos suret, kun kuolen. Minä menen tapaamaan Kristusta, ja sinäkö itkisit sen sijaan että juhlisit minun iloani? Minä menen tapaamaan Häntä, jota odotin koko elämäni; Häntä, jolle elän; ja sinä pukeutuisit mustaan sen sijaan että jakaisit kanssani tämän ilon? Voi, ei!” Nainen ei rohjennut pukeutua mustaan. Tuo on esimerkki siitä, kuinka kristityttyjen tulisi lähteä täältä. Se on haudalla olevien ristien merkitys. Risti ei ole surun vaan voiton merkki. ”Tässä merkissä voitan.” Tällä tapaa kristityt kuolevat ja surevat.

Me olemme puhuneet siitä, kuinka sielut ovat nyt välitilassa saamassa esimakua tulevasta ja odottamassa ruumiitaan. Tämä historia ei ole vielä päättynyt. Kristuksen toinen tuleminen ei ole vielä tapahtunut. Kuolleiden ylösnousemus ja viimeinen tuomio eivät ole vielä tapahtuneet. Siihen asti edemenneillä – pyhillä – on uskallus Jumalan edessä ja rohkeus auttaa meitä. Kaikki on vielä avoinna, muutettavissa. Meitä auttavat pyhät, joilla on uskallusta Jumalan edessä, ja me voimme auttaa niitä, joista emme tarkkaan tiedä, missä he ovat. Me todellakin voimme auttaa heitä. Tämä historia ei ole vielä päättynyt. Me voimme aivan varmasti auttaa heitä ”siellä” samalla tapaa kun he olisivat täällä. Miten voimme auttaa?

Minä kerron teille neljä tapaa ja sitten päätän puheeni. Ensimmäinen tapa on nelikymmenpäiväinen Liturgia (so. 40 muistoliturgiaa, jotka toimitetaan edesmenneiden muistoksi). Kun joku kuolee, tuo hänen nimensä papille muisteltavaksi pyhässä Liturgiassa. Sen vuoksi Kristus antoi verensä. ”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.” (Joh. 10:10). Mitä Hän tarkoittaaa ”yltäkylläisyydellä”? Elämää Kristuksen kanssa ja Kristukselle. Minua liikutti se, kuinka kaunis on se rukous, jonka pappi sanoo, kun hän jakaa prosforan (so. ehtoollisleivän, joka muuttuu Kristuksen ruumiiksi) pieniin paloihin ja laittaa toisten kanssa tulemaan Kristuksen ruumiiksi. Pappi sanoo: ”Pese, Herra, kalliilla verelläsi tässä muisteltujen synnit.”

Me annamme henkilön nimen papille, jotta hän voi toimittaa nelikymmenpäiväiset Liturgiat. Eikä niitä toimiteta vain edesmenneiden rauhallisen levon puolesta vaan myös elävien puolesta, jotta heillä olisi terveyttä ja jotta he pelastuisivat. Jos joku on sairaana tai jos joku on sairaalassa tai jos joku on vaarassa, me voimme toimittaa nelikymmenpäiväisen Liturgian hänen terveydekseen. Ja koko toivomus kuuluu: ”Pese, Herra, kalliilla verelläsi tässä muisteltujen synnit kaikkeinpyhimmän Äitisi ja kaikkien pyhiesi esirukouksien tähden. Aamen.”³

Joten ensimmäinen tapa oli tämä: nelikymmenpäiväiset Liturgiat. Sitten toinen tapa: rukoukset. Rukoukset rukousnauhalla – sen me voimme tehdä. Joku kuolee ja sinulla on 33-solmuinen rukousnauha, jonka rukoilet ennen kuin käyt nukkumaan. Sinä sanot: ”Herra Jeesus Kristus, muista palvelijasi (nimi) sielua.” Sinä sanot sen ensin nimen kanssa ja sitten jokaisella rukousnauhan solmulla sinä sanot: ”muista”, ”muista”, ”muista”. Tämä vie aikaa kaiken kaikkiaan muutaman sekunnin, ei edes kokonaista minuuttia. Tehdää se ja näette käytännössä, miksi.

Tätä tietoa ei voida opettaa vaan ainoastaan kokea. Tässä ei ole mitään logiikkaa. Koko uskomme on rationalisuutta vastaan. Me hyväksymme ne, koska koemme ne ja tiedämme, että se on totta. Joka ilta – jos sinulta kuolee läheinen tai sinulla on useita kuolleita läheisiä – sinä voit sanoa: ”Herra Jeesus Kristus, muista palvelijoidesi... (kaikki nimet) …sieluja.” Ja kun olet sanonut kaikki nimet, jokaisen rukousnauhan solmun kohdalla, sanot: ”muista”, ”muista”, ”muista”. Sinä et häviä siinä mitään. Se on ilmaista. Tehkää se ja nähkää itse käytännössä.

Voloksen kaupungin yläpuolella on vuori nimeltä Pelion ja siellä on luostari, joka on kuuluisa igumeniastaan, joka oli todella pyhä nainen, todella suuri pyhä.⁴ Tuohon luostariin tulee paljon pyhiinvaeltajia sen edesmenneen igumenian takia. Te olette kuulleet tapauksia, jotka liittyvät isä Paisiokseen. Minä sanon teille, että jopa tuon igumenian pikkurilli oli pyhempi kuin koko isä Paisios. (Vaikka mitä isä Paisioksesta kerrotaankin, on todella vähän ja vaikka kerrottaisiin enemmänkin se olisi edelleen hyvin vähän.) Sanon teille, ettei isä Paisiosta voida edes verrata tuohon naiseen. Kyse on vain siitä, että yhdet ihmiset toimivat yhdellä tapaa ja toiset toisella tapaa, jotkut huomataan, kun taas toiset pysyvät tuntemattomina.

Tässä luostarissa olevan nunnan isä kuoli ja nunna alkoi rukoilla rukousnauhalla: ”Herra Jeesus Kristus, muista palvelijasi (nimi) sielua...”, ”muista”, ”muista”... Hänen pieni keljansa oli luostarin ulkopuolisella seinällä. Hän katseli ulos ikkunasta puutarhaan, ja yksi ajatus tuli hänen mieleensä.

Hän ajatteli: ”Kuten sanotaan ”ei ole mahdollisuutta katumukseen sen jälkeen kun kuolemme”, joten minne tahansa minun isäni piti mennä, sinne hän on mennyt. Jos hän oli arvollinen taivaaseen, hän on siellä. Jos hän ansaitsi helvetin, hän on siellä. Mitä minä oikein rukoilen täällä isäni sielun puolesta? Pyhä Raamattu on oikeassa.”

Tuo ei ole pyhän Raamatun tarkka sanamuoto, mutta ottakaa huomioon sekin, että Raamattu ei ole virheetön. Raamattu ei ole virheetön (tulkinnassa). Pyhä Raamattu opettaa virheettömästi, kun sitä tulkitsevat ihmiset, joilla on samanlainen mieli, samanlainen sydän ja samanlainen sielu kuin niillä, jotka kirjoittivat Raamatun. Muuten jos joku tulkitsee Raamattua kuten haluaa, silloin jokaisella voi olla uusi kirkko ja uusi harhaoppi. Kaikilla harhaoppisilla oli Raamattu lyömäaseenaan.

Pyhä Raamattu opettaa oikein silloin kun sitä selitetään oikein Ortodoksisessa Kirkossa, Kirkon pyhien toimesta. Sen vuoksi paholainen käyttää Pyhää Raamattu kristittyjä vastaan. Se on paholaisen lempiase. Me emme voi luottaa itsemme emmekä pelkästään Pyhään Raamattuun. Kysytään: ”Hei, pappi, mitäs tämä tarkoittaa?” tai teologille sanotaan: ”Selitäpä minulle tämä.”

Joten nunna lopetti rukoilemisen. Eräänä yönä hän näki miehen, joka oli tulossa myöhään luostariin. Mies näki valon nunnan ikkunassa ja lähestyi pitäen kädessään taskulamppua. Nunna odotti. Hän ajatteli, että mies halusi kysyä häneltä, missä oli luostarin sisäänkäynti. Joten nunna odotti, kunnes mies saapui aivan hänen ikkunansa alle. Silloin hän huomasi, ettei mies pitänytkään kädessään taskulamppua, vaan pientä lyhtyä, jota pideltiin ohuesta rautalangasta. Ja tämä mies kohotti pienen lyhdyn kasvojensa eteen ja sanoi nunnalle: ”Tämä oli ainoa pikkuinen asia, joka minulla oli, ja sinä puhalsit sen pois.” Ja silloin kynttilänvalo sammui.

Se oli nunnan isä. ”Tämä oli ainoa pikkuinen asia, joka minulla oli, ja sinä puhalsit sen pois.” Luostarissa he kertoivat minulle, isä Nikonille, että heidän piti odottaa kolme päivää ennen kuin nunna alkoi toipua. Hän huusi niin kovaa sillä hetkellä.

Nyt kun kuulette tämän, voitte ajatella: ”Hän kertoo meille hyvän tarinan.” Minä itse, kuultuani hänen tarinansa, voin ajatella: ”Kuka voi todentaa, että tämä tapahtui näin?” Mutta voiko nunna itse – koettuaan tämän – sanoa, että tämä ei ole totta? Tällä tapaa me opimme uskomme ja kaiken, mitä Kirkko opettaa meille. Muuten me täytämme mielemme raa'alla tiedolla ja meistä tulee paholaisia tai liikkuvia kirjastoja. Me emme hyödy mitään, koska kaikki nämä asiat ovat paholaisenkin tiedossa, mutta hän ei koe niitä. Joten tehkää, mitä Kirkko kehottaa, vaikka ette täysin ymmärtäisikään kaikkea.

Otetaanpa nyt kolmas tapa auttaa. Ensin oli nelikymmenpäiväiset Liturgiat. Sitten rukoukset: ”Herra Jeesus Kristus, muista palvelijasi (nimet) sieluja...”. Kolmantena: Kirkkomme kehottaa meitä toimittamaan muistopalvelukset (panihidat) edesmenneiden puolesta kolmantena päivänä, yhdeksäntenä päivänä, 40. päivänä ja yhden vuoden kuluttua kuolemasta. Miksi? Siihen ei ole mitään järjellistä vastausta. Ette voi vakuuttaa jotakin toista tästä asiasta joillakin argumenteilla.

Jonkin aikaa sitten Serreksen kaupungissa kuoli eräs pappi. Kolmantena päivänä kuolemasta sukulaiset menivät hautausmaalle toimittamaan muistopalvelusta. Jotkut naiset jäivät kuitenkin kotiin valmistamaan kahveja ja syömisiä, joita tarjotaan ihmisille, jotka tulevat palveluksen jälkeen käymään talossa. Heidän joukossaan oli papin lapsenlapsi, joka oli talon yläkerrassa. Naiset kuulivat talon oven avautuvan ja sulkeutuvan ja eräs naisista pyysi pikkupojalta: ”Rakas, mene katsomaan, kuka tuli.” Joten pikkupoika juoksi portaat alas... ja jäi liikkumattomaksi.

Talossa oli edesmennyt pappi, joka oli tullut sisään. Hän oli pukeutunut kamilavkaansa (so. papin hattu), viitttaansa ja epitrakiiliinsa (so. papillinen jumalanpalvelusvaate) ja hänestä tippui kaikkialle vettä. Maassa oli pieni lammikko. Lapsellisuuttaan pikkupoika kysyi häneltä: ”Pappa, etkö olekaan kuollut? Pappa, mitä tuo vesi on?” Ja pappi vastasi: ”Sano heille, kun he kohta saapuvat, että kiitän heitä todella paljon. Minä tulin juuri kidutuksista, joissa olin kolme päivää. Tämä ei ole vettä. Tämä on tuskanhikeä siitä, mitä minulle tapahtui kolmen päivän aikana. Nyt olen pelastunut, nyt hengitän. Kerro heille, että olen hyvin kiitollinen.” Pappi kääntyi ympäri, avasi oven ja meni ulos. Poika juoksi hänen jälkeensä ja katsoi ulos. Oli keskipäivä, mutta hän ei nähnyt ketään.

Kun toiset saapuivat hautausmaalta, poika kertoi heille tämän tapauksen ja heidän joukostaan kaikki maistoivat tuota vettä, joka oli maassa lattialla. Se ei ollut vettä. Se oli suolaista. Se oli hikeä. Nämä eivät ole loogisia asioita.

Olen pitänyt tämän saman puheen toisissa paikoissa ja lopussa kysyn aina ihmisiltä, onko heillä jotain kysyttävää tai sanottavaa. Kerran eräs nainen nousi ylös. Hän oli nuori rouva, hyvin koulutettu henkilö – luulen, että hän on filologi. Hän tuli mikrofonin ääreen ja alkoi kertoa edesmenneen äitinsä tapauksesta. Tämä nuori nainen oli ”tapakristitty” kuten useimmat meistä. Me synnyimme ortodoksikristityiksi, me olemme kristittyjä perinteisesti tietämättä paljoakaan tämän asian syvyydestä.

Joten tämän naisen äiti kuoli, ja Kirkko kehottaa tekemään muistopalvelukset kolmas ja yhdeksäs ja neljäskymmenes päivä ja yhden vuoden kuluttua. Miksi? Tehkää koliva ja viekää se kirkkoon, miksi? Onko siihen mitään syytä? Jos kolivan sijaan teen muuta ruokaa, esimerkiksi linssejä tai kikherneitä, mitä tapahtuu edesmenneelle? Minä olen se, joka syön sen... miksi minun pitäisi valmistaa kolivaa? Miksi kolmantena päivänä? Miksi yhdeksäs päivä, miksi neljäskymmenes? Onko se pappia varten, jotta hän voi ottaa rahaa noista palveluksista? Miksi? Ei ole olemassa mitään selitystä. Ette voi vakuuttaa toisia argumenteilla jostakin, mikä on niin kaukana järjellisyydestä. Teidän täytyy tehdä niin. Jos ette tee, ette koskaan opi, miksi niin tehdään. Ei se ole siitä kiinni, että säälisitte papille annettavaa rahaa – käytämme paljon enemmän rahaa tupakkaan tai kosmetiikkaan vielä enemmän. Joten kysymys ei ole rahasta, vaan meidän egoismistamme ja ylpeydestämme, joka vastustelee ja reagoi ja niin me jäämme pimeyteen, emmekä tee mitään. Jos et tee sitä, et opi sitä.

Joten tämä nainen toimitutti kolmannen päivän muistopalveluksen. Hän toimitutti myös yhdeksännen päivän muistopalveluksen. Ja sitten aikaa kului. ”Eräänä yönä,” nainen kertoi, ”minä makasin sängyssä mieheni vieressä. Mieheni luki jotain, ja minä olin valmis nukkumaan. Kun olin jo nukahtamassa ja peittojen alla, kuulin äitini äänen sanovan: ”Anastasia, oletko unohtanut minut?” Minä jähmetyin. Olin paikallani ja värisin. En liikkunut, etten häiritsisi vieressä olevaa miestäni, joka ei ollut uskovainen ja alkaisi siis nauraa minulle.”

Joten miksi meidän tulisi uskoa tuo tapaus? Miksi minun pitäisi uskoa tuo? Miksi uskotte asiat, joita teille kerron? Ravistelkaa päätänne. Herätkää. Emme me saarnaa. Meidän elämämme on arvokas. Sitä ei anneta meille uudestaan. Vuodet jotka hukkaamme, kuukaudet jotka hukkaamme, niitä ei anneta meille takaisin. Älkää menettäkö elämäänne. Pitäkää mielenne hereillä ja toiminnassa. Joten miksi minun pitäisi uskoa tuo?

En sano, että nainen on valehtelija, mutta usein korvamme voivat kuulla kuvitteellisia asioita. Usein ajattelemme, että joku puhuu meille ja kun käännymme, emme näekään ketään. Eikö olekin mahdollista, että tämä ääni tuli hänen alitajunnastaan? Kyllä, kaikki nämä voisivat olla mahdollisuuksia olla hyväksymättä tätä tapausta. Kuitenkaan kyseessä ei ollut naisen alitajunta. Mistä minä sen tiedän?

Naisen aviomies hyppäsi vuoteesta hänen viereltään. Kirja putosi hänen käsistään ja hän kysyi vaimoltaan: ”Etkö kuullut äitisi kutsuvan sinua?” Tästä minä tiedän, että se oli todellinen tapaus, eikä kyseessä ollut naisen alitajunta. Nainen oli siis unohtanut, että seuraavana päivänä oli 40. päivä hänen äitinsä kuolemasta. Hän todellakin oli unohtanut. Tästä minä tiedän, että tuo 40 päivää sitten kuollut äiti odotti kolivaansa.

En tiedä, millä tapaa papin rukoukset tai koliva auttavat edesmenneitä. En tiedä. Mutta sen tiedän, että ne auttavat edesmenneitä. Niin paljon teologisia teorioita kuin me tietäisimmekään, paholainen tietää niitä enemmän. Ja yhtä paljon kuin tämä tieto on hyödyksi paholaiselle, niin yhtä paljon se hyödyttää meitä. Koska paholainen ei elä, ja meidät on kutsuttu elämään.

Palataan toiseen tapaukseen, josta kerroin teille alussa. Nuori isä hautasi nuoren äidin. Hän kasvatti pientä lastaan ja itki usein. Isä kertoi: ”En vienyt lasta hautausmaalle. Minä itse menin joka ilta ja sytytin rakkaani puolesta kynttilän ja seison siellä ja itkin. En halunnut lapseni saavan niin epämiellyttäviä muistoja ja elävän tuota tilannetta.” Lopulta lapsi oli noin 2- tai 2,5-vuoden ikäinen (siinä iässä lapset alkavat puhua ensimmäisiä sanojaan). Silloin isä ajatteli, että olisi hyvä ottaa lapsi mukaan hautausmaalle. Kuolema on elämän realiteetti, joten lapsi voisi oppia jotain. Joten tällä kertaa hän otti lapsen mukaansa.

Hautausmaan portilla isä sanoi lapselleen: ”Rakas, odota hetkinen. Kutsun papin.” Ja hän meni hakemaan pappia. Kun hän palasi, lapsi oli kadonnut. ”Pyhä Äiti, kidnappasiko joku lapseni? Onko hän eksynyt?” Isä alkoi huutaa: ”Dimitraki! Dimitraki!” Mutta Dimitrakis ei vastannut. Sekä isä että pappi olivat molemmat hyvin huolissaan. He juoksivat hautojen seassa huutaen. Heidän askeleensa johtivat heidät lapsen äidin haudalle. Siellä he näkivät pojan seisomassa haudan luona, halaavan jotakin kuvitteellista ja sanovan: ”Äiti, äiti, äiti.” Haudalla ei ollut mitään erityistä, ei edes valokuvaa.

Seuraa kysymys: kuinka niin monien hautojen joukossa lapsi meni juuri oikean luo ja seisoi siellä halaten jotain, sanoi ääneen ”äiti, äiti” ja oli iloinen? Isä alkoi itkeä ja kysyi: ”Näetkö minut, rakkaani? Näetkö minut?” Hän itki, ja pappi itki hänen kanssaan, kun lapsi halasi ja suuteli jotakin ilmassa.

Tämä on meidän uskomme, koska tämä on elämämme. Mielen on mahdoton hyväksyä Kristuksen opetusta ja tästä asiasta uskomme on ollut alusta alkaen hyvin selvä ja suora: Jumalan sanat ovat ”kompastuskivi juutalaisille ja hullutus kreikkalaisille” (vrt. 1 Kor. 1:22)

Nyt viimeiseen eli neljänteen asiaan. Olemme puhuneet nelikymmenpäiväisestä Liturgiasta, rukouksesta rukousnauhalla ja muistopalveluksista. Viimeinen on laupeudenteot. Tehkää laupeudentekoja niiden puolesta, jotka ovat kuolleet, koska laupeudenteot auttavat edesmenneitä. Miten ne auttavat? En tiedä. Minä vain tiedän, että ne auttavat heitä. Mistä minä sen tiedän? Tiedän monia tapauksia.

Pidin vieraanani erästä miestä. Pireuksen Keratsinissa, merenrannalla, oli tapahtunut onnettomuus. Nuori, 19-vuotias tyttö oli kuollut ja hänet haudattiin. Tytön eno oli suunniltaan: ”Millainen Jumala tämä oikein on? Miksi tuonikäisen tytön pitää kuolla? Eikö olisi parempi, ettei hän olisi syntynyt, jos kerran pitää kuolla 19-vuotiaana? Millainen Jumala ottaa hänet niin nuorena?”

Ehkä eno ei ollut naimisissa tai hänellä ei ollut omia lapsia, sillä hän itki ja huusi enemmän kuin tytön vanhemmat. Hän oli kirkollinen mies, mutta sen jälkeen hän sai shokin ja hänen uskonsa horjui. Hän joutui epäilyksen valtaan: ”Minä en halua uskoa tuollaiseen Jumalaan.”

Jonkin ajan kuluttua hän käveli merenrannalla ja näki kalastajan myymässä tuotteitaan. ”Tule tänne, ystäväni, osta vähän kalaa. Haista, kuinka tuoreita ne ovat.” ”En minä halua,” mies sanoi edelleen murheissaan. ”Tule nyt. Et tule koskaan saamaan tällaisia kaloja,” kalastaja intti. ”En halua...” ”Tule nyt...” Mies oli raivoissaan, mutta hänelle tuli ajatus, että ostaisi yhden Katariinan (sisarentyttärensä) muistoksi. Joten ärtyneenä hän osti yhden kalan ja käveltyään pienen matkan, hän antoi sen köyhälle perheelle ja palasi kotiin.

Viikkoa myöhemmin mies tapasi erään ystävänsä. ”Tervehdys, kuinka voit?” ”Hyvin kiitos.” Ja he keskustelivat jonkin aikaa. Kun he olivat eroamassa, ystävä kääntyi miehen puoleen ja sanoi: ”Voi hyvänen aika! Minä melkein unohdin. Viime yönä minä näin unessa sinun sisarentyttäresi Katariinan. Hän sanoi, että minun tulisi sanoa sinulle, että hän sai kalan ja kiittää sinua siitä paljon. Mitä se oikein tarkoittaa?”

”Hän sai kalan ja kiittää sinua siitä paljon. Mitä se oikein tarkoittaa?” Mutta mies ei ollut puhunut ajatuksestaan, kun hän oli ostanut kalan niin että kalastaja olisi saattanut sen kuulla. Eikä kukaan muukaan ollut sitä kuullut. Hän oli vain ajatellut: ”Minä ostan yhden Katariinan sielun muistoksi.”

Tästä minä tiedän, että laupeudenteot auttavat edesmenneitä. Olkaa hyvin varovaisia! 2000 vuoden jälkeen me emme voi ainoastaan uskoa, vaan meidän tulee tietää. Jeesus Kristus ei ole tullut tuomaan uutta uskontoa, uutta teologiaa tai uutta filosofiaa. Maapallolla on niin paljon filosofioita, että niitä voitaisiin viedä toisillekin planeetoille.

Kristus tuli antamaan uuden elämän. Jos emme elä; jos emme yritä elää niin kuin Kristus tahtoo; jos emme yritä pitää Hänen käskyjään, me emme ikinä opi mitään. Me emme ymmärrä mitään. Me jäämme itsepetokseen ja itseriittoisuuteen, jonka me tunnemme. Hölynpölyä.

Tämän vuoksi näemme pyhiksi tulleen ihmisiä, jotka eivät ole saaneet paljoa koulutusta, ja me sanomme: ”Jumalan pyhä, rukoile Jumalaa meidän puolestamme.” Ja sen vuoksi näemme viisaita miehiä, yliopiston professoreita ja teologeja, jotka puhuvat roskaa. Pyhät elivät uskonsa todeksi, ja toiset vain paisuttivat mielensä.

Tämä on se, mitä pyhät tiesivät. Sen vuoksi he halusivat kuolla. He tunsivat Kristuksen, joka sanoi: ”Joka uskoo Minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.” (Joh. 11:25) Sen vuoksi apostoli Paavali sanoi: ”minulla on halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa” (Fil. 1:23). Sen vuoksi pyhä Iisak Syyrialainen anoi Jumalalta, että hän pystyisi vihaamaan omaa elämäänsä, jotta olisi arvollinen elämään Jumalan mielen mukaisesti.⁵ Koska he tiesivät, että se, mitä kutsumme kuolemaksi, ei ole mitään muuta kuin πέρασμα (”perasma”, kreikankielinen sana, joka tarkoittaa ohikulkua). Tiedämme, että sana ”perasma” on juutalaisilla ”Pääsiäinen” (vrt. pesah, hepr. ”kulkea ohi”). Se on Pääsiäisen merkitys, että pääsemme tästä elämästä sen jatkumiseen. Kuolemasta elämään – se on Pääsiäisen merkitys. Me kuljemme haudan suulta todelliseen elämään.

Eräs Thessalonikista kotoisin oleva Kirkkomme pyhä, jonka nimi on pyhä Nikolaos Kabasilas, sanoo, että Kristuksen elämän eläminen ja Kristukselle eläminen on kuin puu, jolla on juuret ja runko tässä elämässä ja oksat hedelmineen tulevassa elämässä.

Se ei ole toisen elämän olemassaoloa, niin kuin se elämä jota nyt elämme ei ole toinen siitä, mikä meillä oli äidimme kohdussa. Se on sama elämä, joka muuttaa tapaansa, ja muuttaa jälleen. Aivan sama elämä. Sen vuoksi pyhä Nikolaos sanoo, että Kristuksen elämän eläminen ja elämä Kristukselle on kuin puu, jossa juuret ja runko ovat täällä ja oksat ja hedelmät tuollapuolen.

Pyhät todistavat meille, että elämä ei pääty. On olemassa pyhän Gregorios Suuren sanonta, joka on todella paikkaansapitävä ja oikein. Hän sanoo, että mitä tahansa haluat toisten tekevän itsesi puolesta sitten kun olet kuollut (rukoukset, laupeudenteot jne), niin on parempi, että itse teet ne heille ennen kuin kuolet. Koska on parempi sinulle, että menet tuonpuoleiseen ilman kahleita kuin että menet kahlittuna ja odotat, että toiset vapauttavat sinut teoillaan.

Pyhät ovat arvokkaita, koska he todistavat meille, että kaikki mitä Kristus sanoi, on totta. Jos ne olisivat valheita, pyhät olisivat suurimpia typeryksiä, eikä heitä olisi olemassa. Kun näette pyhän Rafaelin ilmestyvän, pyhän Nikolaoksen ilmestyvän, pyhän Nektarioksen ilmestyvän ja puhuvan ihmisten kanssa keskellä kirkasta päivää, eikä unissa, se todistaa, että kaikki mitä Kristus sanoi on totta.

Pyhät olisivat kadonneet ja hävinneet, jos Kristuksen historia olisi teoriaa. Teidän tulee tietää, että sen vuoksi paholainen vihaa pyhiä enemmän kuin Kristusta. Koska Kristus eli kauan aikaa sitten... jos haluat uskoa sen. Eikä ole niin väliä, jos uskot, mitä silloin kauan aikaa sitten tapahtui. Ja jos haluat, voit myös epäillä sitä, mitä kauan aikaa sitten tapahtui. Mutta pyhät elivät ja elävät tässä ajassa. Me näemme heidät edessämme, emmekä voi kieltää sitä. Sen vuoksi paholainen vihaa pyhiä. Eiliseen asti paholainen hyökkäsi uskovaisia vastaan. Nyt se hyökkää uskoa vastaan.

Älkää antako uskonne horjua. Antaa paholaisen tehdä työtään. Se tekee sen, ja me teemme omaamme. Me sanomme: ”Herra Jeesus Kristus, armahda meitä” ja ”Jumalan pyhä, rukoile Jumalaa meidän puolestamme.” Ja sanomme sen, mitä apostoli Paavali sanoi (1 Kor. 15:55) ja mitä pyhä Johannes Krysostomos sanoi pääsiäishomiliassaan:

”Kuolema, missä on sinun voittosi?

Kuolema, missä on sinun otasi?

Kristus nousi kuolleista ja hävitti voimasi.

Kristus nousi kuolleista, ja pahat henget lankesivat.”

Toivon, että eläisin tämän Ylösnousemuksen pyhien yhteydessä. Aamen. Teidän esirukouksienne tähden.

VIITTEET

1 Tässä isä Nikon puhuu Yhdysvaltojen Arizonaan sittemmin muuttaneesta vanhus Efraimista. Vanhus Efraim kertoo oman vanhuksensa eli Joosef Hesykastin kuolemasta myös teoksessaan ”Ο Γέροντάς μου Ιωσήφ ο Ησυχαστής και Σπηλαιώτης”. Vanhus Efraimin opetuksiin hengellisestä sodankäynnistä voi tutustua mm. tämän videon ja sen suomennoksen kautta.

2 Sanatarkasti Kristuksen vertauksessa (Luuk. 16:19-31) rikas mies pyytää, että Lasarus menisi hänen veljiensä luo.

3 Sanatarkasti rukous kuuluu: ”Pese, Herra, kalliilla verelläsi tässä muisteltujen synnit pyhiesi esirukouksien tähden.”

4 Tässä isä Nikon puhuu gerontissa Makrinasta (+1995), josta voi lukea enemmän täältä. Igumenia Makrinan tiedetään ainakin kerran tavanneen pyhän Paisioksen. Kun he ensikerran kohtasivat, molemmat tekivät toistensa edessä maahankumarruksen.

5 Pyhä Iisak Syyrialainen kirjoittaa mm. seuraavasti: ”Suo Sinä, Herra, minun vihata omaa elämääni rakkaudesta Sinuun, niin että osoittaudun eläessäni kuolleeksi kaikille tämän maailman ilon lähteille.” (Pyhä Iisak Niniveläinen: Kootut teokset).