Freskomaalari kertoo: Pyhän Basileios Suuren kirkko (osa 4)

Tässä seuraa jatkoa ensimmäiselle, toiselle ja kolmannelle osalle "Freskomaalari kertoo"-sarjasta.

Päivi Kristiina Loikala: 

Kirkko pyhälle Basileios Suurelle

- IV osa

Nyt alkoi apurahan metsästys. Siinä onkin monta kohtaa, missä saa uurastaa. CV-mokoma pitää laatia. Pitää penkoa kaikki tekemisensä myyvässä muodossa esille. Valtavasti vaivaa näkee hyvä ystävä auttamisessa. Mutta ei vaan tärpännyt.

Toiseen hakemukseen tulee Hannun laatima puoltokirje. Ensin en ymmärrä kenestä se kertoo, kun oli niin hienosti laadittu. Paljon kauniita sanoja ja suuria kielikuvia nousee paperista silmieni eteen. Ihan huimaa, otan siitä kopion itselleni, että kun tulee pyrypäivä, niin voin lukea missä mennään.

Nyt on vähän rahaa, eipä tekisi lisä pahaa tosiaan. Mutta sitten nousi mieleen ajatus: entä jos armo sitten katoaa? Tähän asti on työ edennyt kuin ihmeen kaupalla, joku ihmeellinen suojelus on mukana. Varjeluksella se sujuu, vaikka olen ihan aloitteleva tällaisessa hankkeessa.

Ensimmäinen seinä on jo melkein valmis. Keskellä on Kristus Jumalan Karitsa aihe, jossa Kristus-lapsi on Ehtoollismaljassa. Harvinaisempi malli Ehtoollisesta Suomessa. Lopuksi vielä kirjoitan kirkkoisien kääröihin tekstit kokonaan, kun ovat niin hyvät. Kantapääni oli niin kiukkuinen, että Krysostomoksen teksti jäi vielä kesken. En kyennyt enää seisomaan ja kirjaimet keikkuivat sinne tänne. Vielä on jäljellä Athanasios Suuri ja Jaakob, Herran veli, joka onkin minun lempi-Isäni nyt, kun hänen tekstissään on kotikirkkoni tropari: ”Pelasta, Herra, Sinun kansasi...”

Ensimmäinen seinä on jo melkein valmis.

 

Keskellä on Kristus, Jumalan Karitsa -aihe.

Kirkkoisiä: pyhät Basileios Suuri, Gregorios Teologi ja Ihmeidentekijä Nikolaos.

Pyhä Gregorios Teologi.

En oikein ymmärtänyt aloittaessani tätä työtä, mitä kaikkea tästä seuraa. Jos vaikka kymmenen vuotta takaperin olisin tässä työssä, olisin hurmoksessa – ihan seitsemännessä taivaassa – liekö ihan repeäisin. Mutta nyt – on hyvä tehdä, mutta sellainen yltiöpäinen into on kyllä mennyttä. Aluksi se harmitti, mutta nyt ei niinkään. Hyvä työ tämä on, muuta en enää haluaisi tehdäkään.

Näin luontaisesti laiskaa ihmistä tämä työ koulii laittamaan elämää järjestykseen. On pakko yrittää parantaa tapojaan ja tottumuksiaan. Pakko kasvaa omasta halusta muuttua, ei ulkoa päin. Niin ja sekin auttaa, että työ alkaa jauhaa paikallaan, jos olen tehnyt tyhmyyksiä. Silloin on yritettävä etsiä asioita, jotka eivät ole kunnossa ja korjata ne parhaansa mukaan.

Loppujen lopuksi, jos Luoja suo, niin työ etenee. Muutenhan sen ei ole mahdollista edetä minnekään. Ja jos Armo ei jätä – kaikesta huolimatta – olen onnekas ja suojattu. Vaikka horjun ja horjahtelen, niin loppujen lopuksi pääsisin finaaliin.

Armon kasvattava hylkääminen. Tätini siitä aikoinaan kertoi, että Kalevin kanssa ovat huomanneet näin jossain vaiheessa ajoittain käyvän. Silloin tulee eteen aika, jolloin täytyy itse ahkeroida saavuttaakseen päämääränsä – hyvän elämän ja katumuksen. Katumisesta syntyy nöyryys, ei nöyristely. Nöyryys auttaa minua näkemään sen, mikä olen ja vajaavaisuuteni ihmisenä. Joskus ajautuu epätoivoon itsensä kanssa, ja tehdyt virheet painavat. Kun aikansa on murehtinut ja pyrkinyt parempaan, huomaa että aurinko taas paistaa risukasaan. Kertakaikkijaan!

Aurinko paistaa kukkakasaan.