Pyhiinvaellus Pohjois-Kreikkaan syyskuussa 2014

Minna Maria Loikala kertoo Athos-säätiön järjestämästä pyhiinvaelluksesta Pohjois-Kreikkaan vuonna 2014.

Pyhiinvaellus Pohjois-Kreikkaan tuli minulle yllätyksenä, sellaiseen aikaan, kun en ollut varustautunut lähtemään minnekään. En tiedä, voiko pyhiinvaellukselle muutenkaan varustautua etukäteen kovinkaan hyvin. Edellisten matkakokemuksien mukaan mikään ei suju niin, kun olet suunnitellut, mutta kaikki menee kuitenkin niin, kun sinulle on parasta. Kaikenlaiset vastoinkäymiset kuuluvat pyhiinvaelluksen luonteeseen. Mikään ei ole liian helppoa, kaiken kuuluu olla mieleenpainuvaa. Tällä matkalla suurimmilta yllätyksiltä vältyttiin, matkatavaroiden hetkellistä katoamista lukuun ottamatta. Kannattaa ottaa vastaan kaikki, mitä matka tarjoaa ilolla ja ymmärryksellä. Pyhiinvaellus on ikivanha perinne, joka rikastuttaa hengellistä elämää ja opettaa kokemuksen tasolla ymmärtämään ortodoksisuutta, kuten ohjelmassamme sanottiin. Ja sen elin todeksi tällä matkalla.

 

Saavuttuamme Tessalonikiin pääsimme heti ensimmäiseksi käymään Tessalonikin kaupungin suojeluspyhän Demetrios Mirhanvuodattajan kirkossa. Pyhä suurmarttyyri Demetrios kärsi marttyyrikuoleman vuonna 306 ja hänen reliikkinsä eli pyhäinjäännöksensä olivat Demetrioksen kirkossa. Ne oli sijoitettu pieneen huoneeseen, jossa jokainen saattoi omassa rauhassaan käydä kunnioittamassa pyhiinjäännöksiä ja rukoilemassa. Olin jo aiemmin kuullut, että Demetrioksen pyhäinjäännöksistä valui mirhaa, jota otettiin vuosittain talteen. Eräs kreikkalainen oli lähettänyt tätä mirhaa viime vuonna Lammin ortodoksikeskuksen työntekijöille, enkä olisi voinut ikänäni silloin aavistaa, että pääsisin näin lähelle tätä pyhää paikkaa jo seuraavana vuonna. Athos-säätiön oppaan Hannu Pöyhösen kertomukset Demetrioksesta tulivat kovin tosiksi seistessämme pyhiinjäännösten edessä ja katsoessamme kaivoa, johon Demetrioksen ruumis oli heitetty. Kristittyjen vainoaminen oli ollut tällöin todella julmaa.

Tessalonikista matkustimme  Edessaan, jossa pääsimme Edessan metropoliitta Joelin vastaanotolle. Meidät otettiin siellä sydämellisesti vastaan. Tämä oli vasta alkusoittoa sille, mitä päivän aikana tuli tapahtumaan. Jatkoimme melko tiukan aikataulun mukaisesti Pyhän Ilarionin naisluostariin, jossa koin sellaisen rauhan, jota en aiemmin ollut missään luostarissa tai kirkossa tuntenut. Luostari sijaitsi korkealla vuoristossa, jonne oli ajettava kiemuraista vuoristotietä muutama tunti. Yllätyksemme meidät otti luostarissa vastaan vanhus Paisioksen oppilas, nuorempi Isä Paisios. Syvän kokemuksen koettelema usko Jumalaan ja syvän rukouselämän tuottama viisaus huokui hänestä samalla tavalla, kuin vanhus Paisioksesta nunna Kristodulin kertomusten mukaan. Tällaisia hengellisiä opettajia voi kohdata pyhiinvaelluksilla vain sattumalta, jos nyt mitään sattumaa on olemassakaan. Tapaaminen kruunasi matkamme!

Eräänä matkan tarkoituksena minulle oli tutkia kirkkojen mosaiikkilattioita. Olimme päättäneet tehdä Lammin ortodoksikeskuksen pieneen kappeliin mosaiikkilattian kreikkalaiseen tyyliin. Sain mahdollisuuden kuvata kirkkojen lattioita ja tehdä pikaisesti skitsejä ja mittapiirustuksia, joiden avulla kuvista saisi tehtyä mallit pieneen kappeliimme. Kuvailin itsekseni ja konttailin papereiden kanssa kirkon käytäviä. Eräs nunna saapui hymysuin katselemaan touhuani. Olin niin innoissani lattioista, että olisin voinut jäädä sinne viikoksi piirtelemään ja kuvaamaan niitä. Hehkutin niiden kauneutta hänelle ja hän selvästikin ymmärsi innostukseni. Useimmissa kirkoissa lattiat oli tehty yhdistämällä pieniä mosaiikkilaattoja ja isoja kivilaattoja. Okran, punaisen, siniharmaan ja norsunluunvalkoisen harmoniset sävyt sopivat täydellisesti yhteen.  

  

Jossain vaiheessa kiireinen aikataulu ja matkan aiheuttama innostus sai mieleni kaaokseen, ja aloin innoissani hehkuttaa kaikkea tapahtunutta ja höpöttää kaikkia ajatuksia mitä vaan mieleeni pullahti. Minua alkoi vaivata, etten saanut itseäni kuriin vaan ajatukseni laukkasi täyttä vauhtia ja kaikki, mitä päässä liikkui tuli vuolaasti ulos suustani. Mennessämme kunnioittamaan Gregorios Teologin pyhiinjäännöksiä, rukoilin että voisin lopettaa turhan puhumisen ja pystyisin taas keskittymään oleelliseen, sisäiseen pyhiinvaellukseeni. Rukous oli niin voimakas, että kaikenlainen puhuminen loppui kuin seinään! Sain taas kasattua itseni ja keskityttyä olennaiseen. Istuin itsekseni linja-autossa ja ihailin Pohjois-Kreikan kauniita vuoristomaisemia. Mietin, minkä vuoksi tälle alueelle rakennettiin niin monia luostareita. Oli selvää, että vuoristoalueen karuus ja kauneus tarjosi hyvät puitteet luostarielämälle. Kun astui luostarien pihoihin, koki suuren tyyneyden ja rauhan laskeutuvan. Ja sinne olisi ollut helppo jäädä.

Matkan loppuhuipentumana pääsimme Athosvuoren risteilylle. Ajoimme ensin bussilla Ouranoupolikseen, josta pieni risteilyaluksemme lähti. Aluksemme ajeli Pyhän Vuoren tuntumassa muutaman tunnin. Keinuin omissa ajatuksissani, rakastin merta ja olin odottanut laivalle pääsyä. Athoksen näkeminen toi lähemmäksi ortodoksista uskonelämää viettäviä opettajiamme, vanhus Efraimin ja muut isät. Athoksen Pyhä Vuori on yksi osa Halkidikin niemimaita ja on ollut yli tuhat vuotta ortodoksisen uskonelämän merkittävin hengellinen keskus. Pyhän vuoren pääluostareissa elää noin 2000 munkkia ja kaiken kokoisia luostareita näkyi vuoren rinteissä aivan mahdottomissa paikoissa. Vuoren karuus pääsi yllättämään! Ymmärsin minkälaista vaivaa jokaisen munkin täytyi nähdä, asuakseen saarella ja toteuttaakseen arkisten töiden lisäksi kaikki rukouselämän velvoitteet. Oman elämäni karikot kutistuivat mitättömiksi.