"Oli hirvittävä kuivuus, eikä ollut satanut vettä kuukausiin. Ja tuon alueen köyhille ihmisille sateettomuus merkitsee sitä, että sadot vaarantuvat. Ja tämä kyseinen kuivuus oli niin paha, että kotieläimiä kirjaimellisesti kuoli, sillä ihmisillä ei ollut yhtään vettä, jota antaa eläimilleen.
Luostarini johtaja pyysi minua ottamaan luostarimme ikonin, luostarin merkittävimmän Jumalanäidin ikonin. Aloitimme kierroksen luostarin ympärillä olevissa kylissä ja rukoilimme kyläläisten kanssa, että Jumala lähettäisi sateen meille. Menimme kävellen kylästä kylään, pysähdyimme kylien paikallisissa kirkoissa ja toimitimme niissä anomuskanonin, akatistoksen tai esirukouksia Jumalanäidille.
Teimme tätä useissa kylissä. Sitten tuli eteen eräs tietty kylä. Muistan menneeni tuohon kylään kuten kaikkiin muihinkin kyliin sitä ennen. Edellämme oli jono ihmisiä, ja me kävelimme kohti kirkkoa. Ja kaikilla kyläläisillä oli mukanaan vesiämpärit. Ämpärit olivat puolillaan vettä, niissä oli viimeiset pisarat vettä, jota heillä oli kodeissaan. Ja he odottivat Jumalanäidin ikonin lähestyvän omaa kotiporttiaan, omia raja-aitojaan. Ja kun kävelimme heidän ohitseen, kantaen Jumalanäidin ikonia, he kaatoivat viimeiset pisarat vettä tomuun – he heittivät vedet ämpäreistä. He antoivat itsensä täysin Jumalanäidille ja Kristukselle!
Ja minä muistan olleeni niin heikko omassa uskossani, että minä tuomitsin nämä yksinkertaiset ihmiset, joiden sydän paloi todellisesta uskosta toisin kuin se kuollut, järkeistetty usko, joka minulla oli sydämessäni. Minä muistan ajatelleeni: ”Miksi? Miksi teette noin? Miksi teette noin... sen sijaan että hyödyntäisitte mahdollisimman hyvin sen pienen mitä teillä on... ja odotatte Jumalan armoa sen jälkeen?!”
Mutta heidän uskonsa ei toiminut niin. Kaikki mitä heillä oli, kaikki mitä he olivat... sen he täysin luovuttivat Jumalalle.
Ja me kävelimme pieneen kirkkoon. Se oli sellainen hautausmaakirkko, jonka ympärillä oli kylän hautausmaa. Ja me asetimme ikonin kauniille rakennelmalle, jonka he olivat tehneet kunnioittaakseen Jumalanäidin läsnäoloa. Ja aloimme rukoilla samoja rukouksia, joita olimme rukoilleet jokaisessa kylässä, jossa olimme käyneet sitä ennen. Heti kun aloitimme rukouksen, pilvet ilmestyivät taivaalle tyhjästä. Ja ensimmäisen kerran kuukausiin alkoi sataa.
Näin tämän omilla silmilläni. Olin läsnä tuossa tapahtumassa. Minä olen se pappi, joka kantoi tuota ikonia. Minä olen se pappi, joka lausui samat rukoukset kuukausien ajan kaikissa noissa kylissä ennen tuota nimenomaista kylää. Minä olen se, joka tuomitsin näiden ihmisten uskon.
Ja minä todistan teille tänä päivänä: en kyennyt päättämään tuota rukousta, koska en kyennyt hillitsemään kyyneleitäni. Ne olivat ilon, ihmetyksen ja katumuksen kyyneleitä – kaikkia samanaikaisesti."
- romanialainen pappismunkki Serafim
puheessaan "Kuinka puhua kärsivälle ihmisille"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.