tiistaina

Luvusta: "Siirtyminen Pyhän Haritonin luostariin"

Pyhän Haritonin luolaluostari.



Kun olin lapsi, ihmiset kysyivät minulta monesti: "Miksi sinä isona haluaisit tulla?" Vastasin aina: "Erakoksi". He sanoivat: "Mutta ei erakkona oleminen ole mikään ammatti." Tähän totesin: "Minulle se on ammatti."




Vaikka elämä erakkona onkin ollut suuri haaveeni pienestä pitäen, minun on todettava, että se on äärettömän vaikeaa. Eivät edes kaikki munkit kykene siihen. Valmentautuakseni erakkoelämään menin Pyhän Georgios Khozebalaisen luostarista Hebronissa olevaan Abrahamin vieraanvaraisuuden luostariin, joka tunnettiin kurinalaisuudestaan. Sitä johti hyvin pyhänä pidetty isä Ignati. Hän oli harras rukoilija ja muisteli jumalanpalveluksissa päivittäin tuhansittain nimiä, joita ihmiset jättivät hänelle tai lähettivät kirjeitse ulkomailta. Jumalanpalvelus alkoi tavallisesti puolilta öin ja jatkui aina myöhäiseen aamuun saakka. Jos joku munkeista ei kestänyt pitkää palvelusta, vaan meni nukkumaan, igumeni lähti hänen peräänsä, otti mukaansa sangollisen kylmää vettä ja kaatoi sen hänen päälleen...

Jonkin ajan kuluttua kävi niin, että romanialaissyntyinen munkki Hariton kuoli. Hän oli elänyt erakkona Pyhän Haritonin luolaluostarissa, joka sijaitsee Juudean erämaassa, noin 20 kilometriä Jerusalemista koilliseen. Nyt tarvittiin jotakuta, joka täyttäisi hänen tyhjäksi jättämänsä paikan, huolehtisi alueesta, pitäisi yllä järjestystä ja säilyttäisi luostarin toimivana. Oli todella tärkeää löytää luostariin uusi asukas, sillä muussa tapauksessa se olisi saattanut siirtyä valtion hallintaan. Russkaja Missijan johtaja päätti antaa tämän vaikean tehtävän minulle. Oli koittanut hetki, jolloin elinikäinen toiveeni täyttyisi: muuttaisin luolaan asumaan!

Siirryin Hebronista Pyhän Haritonin luolaluostariin syksyllä 1968. Monet kirjaani tallennetut muistot liittyvät juuri tähän paikkaan. Vietin siellä seitsemän hyvin vaikeaa, mutta samalla hyvin onnellista vuotta. Kiitän silti Luojaa, että viisaassa kaitselmuksessaan Hän ei sallinut minun tietää, millaiset vaikeudet odottivat minua. Lähtiessäni olin niin lapsellinen, että erämaan karun kauneuden ja luolassa asumisen lisäksi mikään muu ei merkinnyt minulle mitään.

Muistan elävästi sen iltapäivän, jolloin minut saatettiin erämaahan jäädäkseni sinne yksin. Tietenkään en ollut siellä aivan yksin, koska rakas suojelusenkelini seurasi minua. Kerran, vuosia myöhemmin, hän myös ilmestyi minulle unenkaltaisessa näyssä lohduttaakseen ja tukeakseen minua.

Kuinka sydämeni löikään, kun ensimmäistä kertaa kiipesin kallionseinämää vasten tuettuja tikkaita kohti oviaukkoa, joka johtaisi minut tulevaan asuinhuoneeseeni, pyhän Haritonin luolaan! Luola oli pienen pieni, vain noin kolme metriä pitkä ja kaksi metriä leveä. Siinä oli vaatimaton alttarisyvennys, johon oli kiinnitetty muutama ikoni, kolmesta laudasta muodostuva vuode, pieni pöytä sekä kirjahylly rukouskirjoja ja pyhien elämänkertoja varten. Asuinluolan ulkopuolella oli toinen luola kirkonkelloille, vaikkakin vain yksi pieni kello oli enää jäljellä, sillä muut oli varastettu vuotta aiemmin kuuden päivän sodassa.

Tuon toisen luolan vieressä puolestaan oli ovi, josta päästiin Pyhän Haritonin luolakirkkoon. Kirkko oli hyvin harras ja tunnelmallinen. Pyhä Hariton oli itse rakentanut sen vuonna 324. Kerran rosvot vangitsivat hänet ja telkesivät juuri tuohon luolaan. Perimätiedon mukaan jostakin ilmaantui silloin käärme, joka valutti myrkkynsä siellä olevaan viinisammioon. Kun rosvot palasivat taas ryöväämästä pyhiinvaeltajia, he aloittivat hurjan juhlinnan, joivat myrkyllistä viiniä ja kuolivat heti. Enkelin avulla pyhä Hariton pääsi vapaiksi siteistään. Osan rosvojen suuresta saaliista hän käytti Pyhän Maan ensimmäisen luostarin rakentamiseen, loput hän jakoi köyhille.






Teksti ja kuvat kirjasta: 
Erämaan kukkia - Erakkomunkki Alexanderin 
muistelmia kilvoitteluvuosilta Pyhällä Maalla ja Siinailla


Lukekaa myös: isä Alexander: "Erämaan villieläimiä"



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.